Muutkin asiat vaikuttivat häneen; mutta ennen kaikkia Markus. Kuukausi toisen perästä oli mennyt, mutta sumu, joka oli laskenut tälle nuorelle sydämelle, ei ottanut millään tavoin haihtuaksensa. Hänen isänsä ja äitinsä katselivat kovalla huolella näitä kasvoja, jotka näyttivät päivästä päivään muuttuvan alakuloisemmaksi. Markus hauteli aina omia ajatuksiaan ja elätteli noita mustia haaveita, jotka olivat valloittaneet hänen mielensä. Se oli semmoinen sielun tila, joka saattaa miehen mielipuoleksi ja välttämättömästi kuolettaa lapsen. Tämän Labeo näki. Hän katseli pelolla tämän pojan lakastuneita silmiä, jäntitöntä liikuntoa ja hitaisia askelia, tämän pojan, jonka erittäin hilpeä luonto vähäistä ennen oli virkistyttänyt koko perhettä ja täyttänyt sen ilolla. Markus oli tauonnut nauramasta ja leikitsemästä. Hänen isästänsä tuntui ikäänkuin olisi poika herjennyt olemasta itsekaltaisenansa. Hän tunsi että ennen kaikkia perin-juurinen asuntopaikan muutos oli tarpeellinen, eikä katsonut mitään paikkaa niin soveliaaksi kuin Britanniaa.
Mutta samalla kuin hän lähti takaisiin sinne, samalla hän luopui kaikista toiveista pikaisen viran-ylennyksen suhteen; vaan Labeo oli alkanut pitää sitä vähässä arvossa. Britannia tarjosi heille uusia oloja. He olivat oleskelleet siellä ennen ja rakastivat sitä. Markus kenties tointuisi jälleen Pohjanmeren voimistuttamassa ilmassa ja tulisi entiselleen.
Labeon ei ollut vaikea päästä legionan päälliköksi. Nerosta oli aivan yhdentekevä, lähtikö hän vai ei; ja niin he ennen pitkää olivat hankkineet kaikki lähteäkseen semmoiseen paikkaan, jossa ei ollut mitään synkkiä, yhä vireillä pysyviä muistoja eikä mitään alinomaista pelkoa uusista vaaroista.
Sulpicia jätettiin jälelle ynnä Isaak kartanoa hoitamaan. Lydia jäi myöskin ja Cineas, joka oli päättänyt viipyä vielä jonkun ajan Romassa. Labeo otti mukaansa puolisonsa ja poikansa ja Galdon.
Aika kului ja Tigellinus oli koettanut vieroittaa Neron mieltä hänen jälleen elpyneistä taipumuksistaan kirjallisten harrastusten suhteen. Tämän miehen luonto ei sallinut minkäänlaista kilpailemista. Hän pyysi ennen kaikkia luovuttaa keisaria Cineaan yhteydestä, sillä hän tunsi, että niin kauan hänen valtansa myöskin oli vaan puoleksi taattu. Tätä varten hän vei keisarin pois Romasta useammin kuin ennen ja pidemmäksi aikaa erältänsä. "Kultainen kartano" kohosi paraikaa ja ennenkuin tämä oli valmis, Nerolla ei ollut mitään hänen suuruuttansa vastaavaa asuntoa. Muut paikat tarjosivat suurempaa vaihtelevaisuutta ja Bajaessa taikka Neapelissa Neron oli tilaisuus nähdä enemmän uutta ja yhtä suurta ylellisyyttä. Cineas tunsi olonsa suuresti huojentuneeksi, kun Nero jälleen oli poissa. Yhteys keisarin kanssa inhotti häntä. Nyt kun hänen rakkaat ystävänsä olivat turvassa, hänellä ei ollut mitään toimitettavaa hovissa eikä hän halannut mitään niin paljon kuin saada hiljaisuudessa lähteä pois. Hänen tahtonsa täytettiin, jopa parhaalla lailla, silla hovi oli muuttanut pois ja tavallisella huikentelevaisuudellaan Nero pian unhotti pois "filosofinsa". Neron tragedia jäi kesken-eräiseksi suunnitelmaksi ja mielikuvituksen luomien sijaan astuivat tositapausten kauhut.
Tigellinus yllytti kaikkia isäntänsä pahoja intohimoja eikä mitään niin suurella menestyksellä kuin tämän julmuutta. Useat Roman parhaista miehistä kukistuivat hänen vehkettensä kautta. Cineas oli kadonnut näkymöltä eikä Tigellinus enään ajatellut häntä, vaan siirsi kaiken kateutensa Petronion puoleen. Tämä iloinen, huoleton ja hilpeä mies kävi yhä hovissa, sillä tämä oli hänen rakkain kotinsa, eikä Tigellinon juonitteleminen eikä Neron karttuva julmuus peloittanut häntä.
Viimein Petronius sai surmansa. Tigellinus syytti häntä osalliseksi suureen kapinaliittoon ja Nero uskoi taikka kumminkin katsoi sopivaksi olla uskovinansa. Nero sattui juuri silloin olemaan huvimatkalla Neapelin lahden tienoilla. Petronius seurasi häntä, mutta pantiin kiinni Cumaessa. Hän havaitsi, että hän oli tuomittu ja vastaan-otti kuoleman samalla iloisella mielellä ja tyvenellä ylenkatseella, jolla hän kaiken elin-aikansa oli maailmaa katsellut. Hän kuoli omituisella tavalla. Hän ei tahtonut elää epätiedossa ja niin hän ylenkatseellisesti valmisteli lähtöänsä maailmasta eikä kuitenkaan tahtonut näyttää hätäilevältä. Hän avasi suonensa ja sidotti ne taas tavan takaa, kadottaen vähäsen verta joka kerta ja vähitellen mennen heikommaksi. Mutta koko ajan hänen ystävänsä ympäröitsivät häntä ja näitten kanssa hän laverteli ja laski leikkiä tavallisella huolettomuudellaan. Hänen mielensä ei tehnyt puhua totisista filosofillisista kysymyksistä, niinkuin sielun kuolemattomuudesta taikka kuoleman ylenkatseesta, vaan hän tahtoi mieluisammin kuulla soitantoa ja laulantoa, lempirunoja ja iloisia säveliä. Hän jakeli lahjoja kaikille, kävi ympäri sekä sisällä että ulkona, pani ajaksi maata, ja näin hän iloisesti ja tyvenesti laski pilaa kuoleman kanssa. Samalla kuin hän ylenkatsoi kuolemaa, hän osotti yhtä suurta ylenkatsetta tuhottajiensa, Tigellinon ja Neron suhteen, ja vietti viimeisiä tuntejansa sillä että hän kirjoitti kertomuksen Neron irstaisuudesta, jonka hän lähetti keisarille lukittuna tämän omalla sinetillä.
Tällä välin kristittyin vainoaminen oli suuresti laantunut. Useat palasivat kotiinsa ja koettivat, niin paljon kuin mahdollista oli, päästä näkyvistä. Keisarilla oli suurempia ja arvokkaampia uhreja eikä hän enää huolinut heistä. Hänen julistuksensa heitä vastaan oli kuitenkin yhä voimassa; alhaisemmat virkamiehet väijyivät vielä heitä, ja vaikka halpasäätyiset kristityt saattivat jäädä huomaamatta, löytyi sentään muutamia, joita oli mainittu nimeltä ja joitten vangitsemista vielä puuhattiin niinkuin sangen tärkeätä asiata. Etevämpiä näitten joukossa oli Julius.
Koko tämän ajan kuluessa oli vanha Carbo ollut aivan toisenlainen kuin ennen. Heti alusta hän suri poikaansa ja katui omaa kovuuttansa. Hän ihmetteli salaisesti tämän lujuutta ja urhoollisuutta ja hankki aina itselleen tarkkoja tietoja hänen tilastaan ja rohkeista toimistansa. Hän olisi mielellään keksinyt jotain keinoa, jolla hän voisi saada poikansa takaisin ja sopia hänen kanssaan, mutta ei tietänyt kuinka. Hänen romalainen ylpeytensä esti häntä ensi askelta astumasta, eikä Julius voinut tulla hänen luokseen. Näin hän kauan aikaa taisteli suruansa vastaan, siksi kuin hän ei voinut kauemmin sitä kestää.
Eräänä päivänä hän kävi Cineaan luona ja puhui entisellä tavallaan ajan pahuudesta. Hän soimasi kovasti Neroa ja luetteli hänen rikoksiaan. Lopulta hän puhui kristittyin vainomuksesta, mainiten sitä Neron ilkeimmäksi teoksi ja vakuuttaen, että kristittyin hyvät avut olivat hänestä täydellisesti todeksi näytetyt sillä, että Nero oli valinnut heidän kostonsa esineeksi. Jos he olisivat olleet miksi hän kerta luuli heitä, he eivät olisi koskaan näin kärsineet.