Pois sotaan.
Isku, joka oli kohdannut molempia ystäviä, sorti heidän maahan. Kumpaisellakin oli oma surunsa, eikä kumpikaan tohtinut lausua toiselle ainoatakaan lohdutuksen sanaa.
Labeon tuska näytti ajaksi kokonaan hämmentäneen hänen, ja hän oli ja liikkui ympäri melkein jonkunlaisessa huumaustilassa. Vähitellen tämä tila helpontui, mutta vaan tehdäksensä hänen suruansa katkerammaksi. Pimeys näytti laskeuneen yhä mustempana hänen ympärilleen ja jokainen valonsäde ijäksi kadonneen.
Aikaa myöten molemmat ystävät vetäyntyivät toinen toisensa puoleen ja vaikka kumpainenkin alusta oli sulkeunut yksinäisyyteensä, samantunteisuuden voima kuitenkin saatti heidän yhteen. He puhuivat vähän taikka ei mitään. He kävivät tiluksia katsomassa taikka ratsastivat ympäri lähitienoilla taikka istuivat salissa, enimmiten ääneti, lausuen ainoastaan tarpeellisimpia ja tavallisimpia sanoja, vaan kuitenkin he tässä harvapuheisuudessaan kumpainenkin etsivät toistensa seuraa ja kaipasivat sitä.
Kaikki oli mennyt; ystävyys oli jälellä — kahden jalon luonnon voimakas ystävyys, joka oli alkanut lapsuudessa, oli lujistunut ja vahvistunut vuosien kuluessa. Kumpikin tunsi juurtajaksain toisen luonteen ja kumpikin oli toisen uskollisuutta kokenut. Nykyisessä surussaan kumpikin tiesi, että toinen murehti. Cineaan kärsivä kato ei ollut kaksinkertainen niinkuin Labeon, mutta hänen arka luontonsa saatti hänen tunteensa kiivaaksi ja hänen tuskansa aivan haikeaksi. Hänen elämässään oli suuri aukko, eikä hän tietänyt, kuinka sitä täyttää. Sillä hän oli niin tottunut luottamaan Helenan samantunteisuuteen, silloinkin kuin he olivat erillänsä, että tämä näytti olevan välttämättömän tarpeellinen; ja nyt, kun hän oli kadottanut sen, hän tunsi suuresti sen arvon. Mistä hän milloinkaan löytäisi jälleen niin puhtaan ja ylevän sielun, semmoisen sielun, joka lisäksi olisi niin aivan samansointuinen hänen oman sielunsa kanssa?
Löytyi vielä kolmaskin, jonka suru ei suinkaan ollut vähemmin katkera kuin näitten — raaka, voimakas luonto, jonka epätoivo kuvaantui hänen kasvojensa äänettömässä tuskassa. Tämä oli Galdus.
Näinä viime kuukausina hänellä ei ollut kuin yksi ajatus, ja tämä oli Markus. Kun tuo pieni poika ei enää jaksanut olla liikkeellä, Labeo oli ottanut Galdolta tämän taakan, joka oli niin suloinen jälkimäiselle; syvässä rakkaudessaan ja kolkoissa aavistuksissansa isä ei kuitenkaan unhottanut sitä suurta rakkautta, joka asui Britannialaisen vankassa rinnassa. Galdon sallittiin ottaa osaa sairastavan pojan hoitoon ja kalliit ne hetket olivat, jolloin hän sai kantaa näin mieluista taakkaa.
Kun Labeo kantoi Markoa ympäri tiluksilla, Galdus seurasi poikaa silmillään ja oli aina vartioimassa, hartaasti odottaen jotakin tilaisuutta saadakseen tehdä jotakin, yhtä kaikki mitä; mutta kaikki, mitä hänen oli tilaisuus tehdä, tuotti hänelle mitä suurimman onnen.
Kun ei Markus enää jaksanut käydä ulkona taivasalla, seisoi Galdus taikka käveli koko ajan lähellä hänen huonettansa, siksi kuin Labeo viimein sääli häntä ja antoi hänen olla huoneessa. Britannialaisen käytöksessä ilmestyi se mielen vakavuus, joka on omainen luonnon ihmisille, mutta ne, jotka katselivat häntä, näkivät, että hänen voimansa usein raukeni, ja milloin hyvänsä hänen silmänsä vaan kohtasivat Markon, hänen kasvonjuonteittensa vakava tylyys väheni ja lientyi sanomattomaan rakkauteen.
Vihdoin kaikki oli ohitse, ja Galdus seisoi tuossa ilmeisenä tuskan kuvana. Hän jäi päiviksi, jopa välisti öiksikin, rakastetun ystävänsä haudalle, ikäänkuin hänen uskollisuutensa voisi kutsua takaisin pois-menneen. Hänen kiihkeä rakkautensa sitoi hänen tähän paikkaan, johon hän näki tämän rakkauden hautaantuneen, ja sillä välin kuin Labeo ja Cineas kartanossa taistelivat tuskaansa vastaan, Galdus piti hiljaista suruansa haudalla. Täällä molemmat ystävät toisinaan tapasivat hänen ja näkivät tämän kolmannen surun, joka saatti kilpailla heidän oman surmaa kanssa. Tämmöisissä tiloissa he vaan näkivät ja astuivat ohitse eivätkä lausuneet mitään.