"Löytyy kyllä; semmoinen aika ei koskaan tule."
"Eikö silloinkaan, kun Jerusalem itse valloitetaan ja temppeli joutuu
Romalaisten soturien käsiin?"
"Jerusalem!" huudahti Isaak nousten seisaalleen. "Pyhä kaupunki! Sitä ei koskaan valloiteta — ei koskaan! Temppeliä ei milloinkaan häväistä. Ei; jos Romalaisten armeijat todella tunkevat niin pitkälle, silloin hän tulee avuksi ja näyttää maailmalle, että hän vielä vallitsee. Voi, jospa minun olisi sallittu elää vaan siihen asti; silloin aivan ilolla kuolisin."
"Sinä olet taipumaton aikomuksessasi, Isaak", lausui Cineas synkkämielisesti, "ja yksipintainen toivossasi. Minä voin kuitenkin ymmärtää sinun synkän rakkautesi isänmaatasi kohtaan. Vaikka sinulla ei olisikaan mitään toivoa, sinä et tahtoisi elää nähdäksesi isänmaasi perikatoa."
"En", vastasi Isaak juhlallisesti; "jos minulla ei olisi mitään toivoa, minä tahtoisin kuitenkin mieluisammin heittää henkeni Sionin pyhällä kummulla, korkeimman jumalan temppelissä, kuin elää nähdäkseni tämän temppelin häväistystä. Mutta sitä ei häväistä. Minulla on toivo, uljas toivo; vieläpä enemmän kuin toivo, koska se on luja vakuutus, usko, johon koko olentoni perustuu, jossa minä pysyn huolimatta mistäkään onnettomuudesta; kunnes kuolema itse tulee. Minun uskoani häneen ei mikään asia voi järkähyttää. Minä tiedän, että vapauttajani elää ja että hän viimein on tuleva maailmaan."
Cineasta vävähytti, sillä hän oli kuullut nämät sanat ennen.
"Sinä luulet siis, että tämä ainoa, josta puhut, viimein tulee johdattamaan armeijoitanne?"
"Joka päivä vaan suurentaa uskoani. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä kunniakkaampi hänen ilmestyksensä on oleva. Ja nyt minä luulen, että se on parasta ja viisainta häneltä, että hän näin koettaa meitä. Hän tutkii uskoamme. Hän tietää kaikki ja menettelee parhaalla tavalla. Me emme ole mitään hänen käsissään. Kiitetty olkoon hänen pyhä nimensä!"
"Isaak", lausui Cineas vähän ajan perästä: "sinä olet vapaa."
"Vapaa!"