Isaak kuuli sen ja havaitsi, että se oli tosi.
"Voi Abrahamin jumala!" hän lausui katkeralla sydämellä, "jos tämmöisiä sallit, mikä se on, jonka et salli tapahtua?"
Silloin Isaakin usko horjui. Hän katsoi temppeliä kohden, jonka kultaiset seinät välkkyivät auringon säteissä yhtä kirkkaasti kuin ennen.
"Sinä korkeimman olennon asunto!" hän lausui; "Israelin pyhä paikka!
Kun nämät seikat ovat tapahtuneet, ei sinulla ole mitään toivoa. Oi
Israelin kunnia! Minä en tahdo elää sinun jälkeesi. Minä tahdon kuolla
sinun raunioihisi."
Isaak taisteli, mutta se ei ollut enää toivon taistelo. Se oli epätoivon taistelo, jossa se, joka tietää, että kaikki on hukassa, koettaa myydä henkensä niin kalliisen kuin mahdollista on.
Romalaiset huomasivat, etteivät heidän heitinkoneensa voineet tehdä Antonian tornin mitään, ja niin he koettivat toisia keinoja. Vähäinen joukko uskaliaita miehiä lähti omasta ehdostaan eräänä pimeänä yönä matkalle, kiipesi varkain muureja ylös ja pääsi torniin. Juutalaisten vartiat nukkuivat. Ne tapettiin. Romalaisten sotatorvien toitotus ilmoitti sekä ystävälle että viholliselle, että torni oli valloitettu. Tuhansia Romalaisia ryntäsi edellisten jälkeen. Juutalaiset hämmentyivät ja joutuivat säikähyksiin. Torni oli heiltä mennyt.
Tornin vieressä oli temppeli, ja käytävä yhdisti molemmat. Tätä myöten riensivät Romalaiset ensi menestyksen hehkussa, toivoen saavansa senkin samassa rynnäkössä valtaansa. Mutta Juutalaiset olivat nyt hereillä ja syöksähtivät esiin joka kulmalta pyhää paikkaa puolustamaan. Pitkällöinen ja kiivas oli taistele. Lopulta Romalaiset tungettiin takaisin.
Antonian torni oli kuitenkin heidän, ja tämä oli suuri askel lähemmäksi täydellistä voittoa.
Katsoen temppelin äärettömään lujuuteen ja kuinka vaikea heidän oli päästä sen luo koneillansa, Titus käski, että torni jaotettaisiin, jotta leveä tie saataisiin temppelin muurien luo, johon sopisi asettaa heittokoneet ja jota myöten hänen sotamiehensä saisivat astua kylläksi suurin joukoin Juutalaisia kukistamaan. Tämä oli jättiläis-yritys, mutta Roman armeijain ponnistukset olivat aina mitä innokkainta laatua. He työskentelivät tavallisella uutteruudellaan ja ennen pitkää syntyi semmoinen tie temppelin vallein luo, joka oli sovelias heidän tuumillensa.
Ennen lopullista rynnäkköänsä Titus kuitenkin viivähti; koko piirityksen kestäessä säälin ja armeliaisuuden tunteet olivat asuneet hänessä. Hän tahtoi vielä kerran hankkia pelastuksen tilaisuutta näille onnettomille ja perikatoon tuomituille kärsiväisille. Hän tahtoi myöskin säilyttää tätä kunniakasta temppeliä, joka kimalsi niin kirkkaana hänen silmiensä edessä — maailman ihmettä — Israelin pyhää paikkaa.