Tämä oli huvilan emäntä, erinomaisen kaunis nainen vielä hempeimmällä iällänsä. Hänen käytöksensä osotti suurinta mielen kiihtymystä ja malttamattomuutta. Tuon tuostakin astuskeli hän vähäisen aikaa edestakaisin pylväskäytävässä ja sitten kiiruhti hän portaita alaspäin penkerelle, ahkerasti katsellen maantietä kohden, ikäänkuin olisi hän jotakin odottanut.
Viimein hän pääsi epätiedostansa. Etäältä kuului hevoskavioin kopina ja ennen pitkää ilmestyi yksinäinen ratsastaja laskien täyttä laukkaa edelleen. Hän poikkesi ajoportin kautta, lennätti kujamoa myöten ja saapui vähän ajan perästä huoneen luo. Nainen oli rientänyt alas. Heti hänet nähtyänsä, ja seisoi häntä odottaen ja kohtasi häntä kujamossa. Ratsastaja hyppäsi hevosen selästä ja heitti sen sikseen. Lujaan, kiivaasti tarttui nainen hänen molempiin käsiinsä ja kysyi suurinta mielen liikutusta osottavalla äänellä:
"No, mitä uusia?"
Hän puhui kreikkaa, Hetkeen aikaan toinen ei vastannut mitään, vaan katseli häntä levottomin kasvoin, joita hän turhaan koetti asettaa tyynen näköisiksi.
Oli suuri yhtäläisyys näitten molempain välillä, kun he seisoivat näin, toisiaan katsoen — veljen ja sisaren yhtäläisyys. Molemmilla oli samat hientyneet ja nerokkaat kasvojen juonteet puhtainta kreikkalaista kaavaa, samat henkevät silmät ja kirkas otsa. Mutta naisen lempeä luonto oli saattanut tämän lienteämmäksi; miehessä oli se laajentunut mitä mahtavimmaksi todistukseksi hänen järkensä voimasta.
"Armas sisareni", lausui hän viimein, puhuen hänkin kreikkaa, niin puhtaasti, kuin ainoastaan Athenan Akropolin varjossa voi oppia — "armas sisareni, ei ole mitään syytä tämmöiseen tuskaan. Minä en ole kuullut mitään varsinaista; vaan luulen varmaan, että Labeo on hyvässä turvassa."
"Sinä et ole kuullut mitään", toisti nainen hengähtämättä. "Mitä minun on tekeminen?"
"Niin, rakas sisareni; olen kuullut hyviä uutisia ja pahoja uutisia, mutta en Labeosta mitään. Mutta sinä olet niin alakuloinen, etten tohdi sanoa mitään. Tule", ja hellästi tarttuen hänen käteensä astui hän pylväskäytävää kohden.
"Helena, luuletko, että jaksat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa?" kysyi hän, kun he seisoivat siellä yhdessä.
Hän katsoi ylös veljen huolestuneisin kasvoihin, ja painoi äkisti kätensä sydäntänsä vastaan. Sitten vastasi hän tyveneksi pakoitetulla äänellä: