"Minun ei tarvitse kysyä, oletko sinä levoton puolisosi tähden. Minä tiedän hyvin, mitä semmoinen tuska maksaa, sillä, niinkuin tiedät, taisteli minunkin puolisoni heitä vastaan; mutta samalla kertaa, kallis ystäväni, arvelen, että on paljon toivoonkin syytä."
Hän alkoi sitten kertoa Helenalle moninaisia, jotka suurimmassa määrässä tätä lohduttivat. Hän mainitsi Britannialaisten omituisuuksia, heidän äkki-arvaamattomia päällekarkauksiansa, heidän kateuttaan ja keskinäisiä kiistojaan, heidän taipumustansa vähän ajan perästä yhteisestä yrityksestä luopumaan. Hän vakuutti, että hänen oma puolisonsa arveli, ettei ollut vähintäkään pelon syytä Suetonion armeijan suhteen; vaan että se välttämättömästi, jos edes jommoistakaan päällikkyyttä löytyi, perin juurin voittaisi Britannialaiset ja ottaisi heistä koston.
Nämät tämmöisestä lähteestä saadut sanat vaikuttivat monta vertaa enemmän kuin kaikki, mitä Helenalle oli lausuttu. Ne hänen mieltänsä rauhoittivat. Jos kukaan, tiesi Aulus nämät asiat, ja hänen ajatukseensa Helena nyt pani suurta arvoa. Pomponia ilostui, kun hän näki sanojensa vaikutuksen siinä enentyneessä vilkkaudessa, joka äkkiä Helenassa ilmestyi.
"Rakas ystäväni", lausui hän, "se aika, jolloin puolisoni oli poissa, oli kaikkein merkillisin elämässäni. Minä en unhota sitä koskaan. Hänen sotiensa kestäessä oli keskinäinen yhteys hänen ja meikäläisten välillä toisinaan katkaistu ja hirmuinen levottomuus vaivasi minua. Minä en tietänyt mitä tehdä, mihin mennä."
"Ja kuinka se päättyi? mitä tapahtui?" kysyi Helena, kun Pomponia tuokioksi taukosi.
"Minä tein lakkaamatta lupauksia jumalille puolisoni onnellista palausta varten. Mutta meidän uskontomme jumalat näyttivät minusta aina hirmuisilta. Minä en uskonut noita tavallisia tarinoita heistä; vaan minulla ei ollut mitään muuta tietoa heistä kuin tarinain antama. Minä noudatin menetyksessäni jonkunlaista taika-uskoa ja tunsin koko ajan, että se oli pelkkää taika-uskoa. Minun lupaukseni lausuttiin muutamille siveyttömille daimoneille, jollei niitä lausuttu sattumukselle, taikka aivan ketäkään ajattelematta. Tämä se oli, joka huoletti minua. Mutta kenties minä väsytän sinua, kun tällä tavalla itsestäni puhun."
"Minuako väsytät? Oi, ei", huudahti Helena; "minua haluttaa kuulla kaikki. Mikä hyvä onni saattikaan sinua luokseni? Minä olen samoja epäillyt, vaikka vähäisen eri tavalla, ja myöskin nyt minä kaipaan jotakin parempaa kuin tämä yleinen uskonto taikka kreikkalainen filosofia."
"Kallis ystävä", lausui Pomponia suuresti liikutettuna, kenties minun kertomukseni voi hyödyttää sinua. Minä en tuntenut mitäkään filosofiaa. Minä olin vaan yksinkertainen nainen, minä olin saanut aivan tavallisen kasvatuksen — mutta minä jatkan. Palvelustyttöni katseli usein minun suruani ja havaitsi viimein sen syyn ja kaikki haluni ja toivoni."
"Tämä tyttö oli Kyrenestä kotoisin ja oli jonkun ajan palvellut minulla. Hänen uskontonsa oli ihan toisenlainen kuin minun. Minä en sitä koskaan paljon ajatellut, sillä itsekullakin kansalla on oma uskonsa; ja minä luulin hänen uskonsa olevan niinkuin muitten hänen kansalaistensa."
"Mutta ennen pitkää minun oli syytä ajatella toisin. Vähitellen ja syvimmällä kunnioituksella rupesi hän uskonnostansa puhumaan. Minun huomioni oli herätetty ja osan-ottoni viritetty. Siinä oli jotain, joka suuresti vaikutti minuun. Hän puhui eräästä korkeimmasta olennosta — totisesta jumalasta, joka hallitsee kaikki ja kaikkia hoitaa. Hän kertoi, kuinka tämä ainoa loi ihmiset, mutta he tekivät syntiä häntä vastaan. Hän jutteli, kuinka hän armahti heitä heidän syntiin-lankeamuksensakin perästä ja ajatteli neuvoja heidän pelastuksekseen. Hän nimitti vielä monta sanansaattajaa, jotka jumala oli lähettänyt maailmaan, — miehiä, joista emme Kreikanmaalla ja Romassa ole koskaan kuulleet, mutta jotka kuitenkin jättivät sanomansa ihmisille kirjoituksissa, jotka vielä säilyvät. Ennen kaikkia hän kuvaili, kuinka joku oli tulossa, jonka oli määrä selittää kaikki ja antaa maailmalle uusi uskonto ja uusi toivo."