"Teidän runoutenne", lausui hän, "on alkuperäinen^ Meidän ei ole. Te tuotte ilmi oman kielenne hengen. Meidän runoiliamme mukailevat teikäläisiä. Meidän parhaimmat runoelmamme ovat ainoastaan mukaelmia. Kuitenkin meidän kielessä löytyy kauneuksia, joita teidän kielenne on vailla. Sivistyneet kansaluokkamme ovat aina laimin lyöneet nämät. Laupiaat Vaiheettaret ovat suoneet minun saada tämän etevyyden valkeuteen ja asettaa latinankielisen runouden sen oikealle perustalle."
Cineas sanoi suuresti haluavansa tietää, mikä keksintö se oli.
Samalla astui joku muu huoneesen. Hän tervehti Caesaria ja viitattiin istumaan lähelle häntä.
Hän oli ijäkäs, kooltansa keskinkertainen mies; hänen kasvonsa olivat hienot, hänen katsantonsa jotenkin rehevänkunniainen. Mutta kasvojen juonteissa ilmestyi jotain maailmantaitoista, joka vivahti viekkauteen ja kavaluuteen ja se vähensi hänen kasvojensa kunnian-arvoisuutta. Ylipäänsä oli hänellä ylhäinen käytöstapa; ja kun keisari leppeästi esitteli molemmat ystävät hänelle, hän tervehti heitä viehättävällä kohteliaisuudella.
Tämä oli Seneca, Neron entinen opettaja, hänen johdattajansa filosofiassa ja kirjallisuudessa. Hänen arvonsa oli nyt alenemallansa, mutta hänellä oli kuitenkin oikeus oleskella hovissa.
"Minun oli juuri aikomus kertoa keksinnöstäni runouden teossa", lausui Nero ollen vähän olevinansa. "Maailman hallitsian on sallittu tehdä ihmiskunta onnelliseksi mitä tähdellisimmällä tavalla — kirjallisuuden alalla."
Hän tarttui lyyraansa, näpähytti puoleksi hajamielisesti muutamia akkordeja ja alkoi sitten:
"Meidän Latinan kielessämme on muutamia omituisuuksia, jotka tekevät sen Kreikankin kieltä etevämmäksi. Yksi on sen rikkaus somasointuisista, saman-äänisistä sanoista. Runoiliaimme on vaikea välttää niitä, niitä löytyy ylen runsaalti. Ovidius on niitä täynnä. Mutta runoiliamme karttavat aina paitsi elegioissa, tätä yhdenmoisten sanojen käyttämistä."
Sillä välin kuin Caesar näitä laverteli, Cineas ei ajatellut muuta kuin
Agrippinaa ja surman laivaa ja hän viimeisiä sanojaan salamurhaajille.
Hän ajatteli Senecan, kun tämän neuvoa murhan suhteen kysyttiin.
Hänestä tuntui, ikäänkuin ei koko tämä hirmuinen tapaus voisi olla kuin
unen kuvaelma.
Ja yhä jaaritteli Nero runomitasta. "Meidän oma alkuperäinen runoutemme", sanoi hän, "tarjoo tähän monta todistusta. Me aloitimme oikein. Runoiliaimme olisi pitänyt edespäinkin viljellä tätä keinoa. Värssyjen todellisen kaikun suhteen olisi meidän runoutemme voittanut teidän, Cineas."