"'Iloitkaat te taivaat, riemuitse sinä maa, pakahtukaat te vuoret ihastukseen; sillä Herra on kansaansa lohduttanut, ja on raadollisiansa armahtanut.
Mutta Sion sanoo: Herra hylkäsi minun. Herra unohti minun.
Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa
poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda.
Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt; sinun muuris ovat
alati silmäini edessä.'"
Isaak pysähtyi hetkeksi ja huokasi. Sitten toisti hän nuot muutamat viimeiset värsyt, samalla kuin hänen silmänsä säihkyivät liikutuksesta. Sen perästä jatkoi hän:
"'Sinun rakentajas rientävät; mutta sinun kukistajais ja hävittäjäis pitää pakeneman sinusta pois.
Nosta silmäs ympäris, ja katso, kaikki nämät kootut tulevat sinun tykös. Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, sinä olet kaikilla näillä niinkuin kaunistuksella itses puettava, ja sinä käärit ne ympärilles niinkuin morsian.
Sinun autio, hävitetty ja turmeltu maas on silloin ahdas oleva
asuakses, koska raatelias sinusta kauvas pakenevat.
Vielä sinun hedelmättömyydes lapset korvihis puhuvat: ahdas on
minulla sia, istu puolees, että minäkin asuisin sinun tykönäs.
Mutta sinä olet sanova sydämessäs: kuka nämät minulle synnytti? sillä minä olin hedelmätön, yksinäinen, ajettu pois ja syösty ulos. Kuka nämät on minulle kasvattanut? Katso minä olin yksinäni jäänyt, kussa nämät silloin olit?