Hän sanoo hyväksi itsekoettelemisen keinoksi jokaisessa murheessa asettaa itsellemme kysymys: "Tahtoisimmeko, jos saisimme, ottaa onnemme ohjat Jumalan kädestä itse hallitaksemme?"
Ja tämän koetuksen minä pidän aivan lohdullisena; sillä jos Herra Jumala tänä päivänä sanoisi meille: "Valitkaat minkä parhaaksi katsotte," minä olen varma, että niin Hugh kuin minäkin kaikesta sydämestämme vastaisimme: "Herra, me emme voi nähdä, mikä paras on. valitse sinä meidän edestämme!" Ja Hän onkin, sitä meidän mielivaltaamme jättämättä, meidän edestämme jo valinnut, ja se on juuri ykskaikki.
Se oli valoinen ja ihana tulevaisuus, joka aukeni meille, kun mr Spencerin kuoltua Hugh'in luultiin tulevan hänen jälkeiseksensä. Meillä oli niin monet tuumat, Hugh'illa ja minulla, kuinka kävisimme jok'ainoassa seurakunnan pienessä mökissä, kuinka puhuisimme sairasten ja vanhojen kanssa, kuinka kokoisimme pienet lapset ympärillemme ja opettaisimme heitä, ja kuinka kutsuisimme miehiä ja naisia kirkkoon kokoontumaan. Minä näin jo vanhan Herran-huoneemme täynnä yksivakaisia, miettiviä kasvoja, kasvoja semmoisia kuin olimme nähneet Gwennap Pitin luonna, täynnä ihmisjoukkoja, jotka Hugh'in huulilta halukkaasti vastaan-ottaisivat elämän sanaa, kiivaudessaan ja rakkaudessaan valmiina, niinkuin P. Paavali kerta sanoi: "kaivamaan silmänsä ja antamaan ne hänelle."
Ja äitini istuisi siellä ja isäni myöskin ja kerta kenties myöskin Jack — kaikki tuossa rakkaassa vanhassa penkissä ja kuultelisivat sunnuntai sunnuntailta ja löytäisivät hänen sanoistansa apua ja lohdutusta.
Mutta minä en saa tätä niin paljon ajatella. Suurena siunauksena on, että äitini ei enää ajattele niin pahaa metodistoista, kuin hän ennen ajatteli, sillä siinä tapauksessa häntä kovasti surettaisi, että Hugh on kadottanut paikan siitä syystä, että huuto-isäntä oli kuullut hänessä olevan "vaarallista taipumusta metodistalaisuuteen."
Orpana Ewelyn on tästä peräti suutuksissa, sillä hän tuntee varsin hyvin sen papin, joka on tänne Hugh'in asemesta määrätty. Se on hänen sukulaisensa, vanha isäsetä, joka tähän virkaan vaihettaa paikkansa Lontoon itä-osassa. Ewelyn sanoo häntä kuivaksi, vanhaksi mieheksi, joka katsoo kanssa-käymistä inhimillisten olentojen kanssa välttämättömäksi, mutta ikäväksi esteeksi rakkaille opinnoillensa.
Miehet ja naiset, sanoo hän, alkavat vasta silloin käydä hänelle hauskoiksi, kun noin tuhannen vuotta ovat olleet haudassansa, ja hänen saarnansa tulevat luultavasti käsittämään oppineita tutkintoja siitä, kuinka sopimatonta ja vaarallista on varastaa ja nousta esivaltaa vastaan, taikka nerollisia mietteitä oppiriidoista kirkolliskokouksen edellä, joita Betty saa sovitella, niin paljon kuin hän kykenee.
Hugh puhui minulle tästä ensin kahden kesken ollessamme. Me olimme tehneet kävelymatkan pienelle luolallemme. Laskuvesi oli matalimmallaan, ja me olimme kävelleet kiiltävää hiekkaa pitkin lahdelman suuhun asti. Aallot palpattivat rantaa vastaan, ikäänkuin olisivat oivaltaneet, että kaikki heidän työnsä oli turhaa, ja jonkunlaisella synkällä mieli-alalla ainoastaan pitkittivät palpattamistansa, ikäänkuin heidän olisi täytynyt jatkaa sotaa, jonka menestymisestä ei ollut mitään toivoa.
Kun näin kävelimme edes-takaisin rantaa pitkin, Hugh kertoi minulle siitä muutoksesta, joka teki koko tulevaisuutemme niin epätietoiseksi. Mutta hän kertoi siitä tavalla semmoisella, joka pani minun tuntemaan jonkunlaista surullista mieli-hyvää. Minä tunsin tämän olevan ensimmäinen murhe, joka oli meidän yhteisesti kannettavana. Suurena apuna kaikessa surussa on se, että löytyy joku toinen, jota täytyy lohduttaa ja auttaa kuormaa kantamaan.
Ilman sitä paljas läsnä-olo on tuommoisena sanomattomana apuna ja lohdutuksena, ja vasta sittenkuin hän on jättänyt minut yksin, minä tunnen, kuinka kova tämä koetus on.