"Herra, jos sinä olisit täällä ollut, niin ei olisi veljeni kuollut."
Hän olisi voinut olla siellä! Hän tiesi kaikki. Mutta hän jäi sinne, missä hän oli. Sisaret saivat juoda katkeran maljan pohjaan asti. Heidän veljensä oli kuollut.
Mutta kesken tuskan ja murheen tuli pelastus ja riemu.
Minä tahdon uskoa ja toivoa. Minä en tahdo koskaan epäillä. "Sama eilen ja tänäpänä ja ijankaikkisesti."
Sitten kuin viimein kirjoitin, elämämme purtilo on ollut murheen myrskyjen ajeltavana. Näinä viimeisinä viikkoina minulla ei olisi ollut rohkeutta kirjoittaa, jos minulla siihen olisi ollut aikaakin.
Olemmeko päässeet myrskystä? Olemmeko taas lujalla maalla? Tämä tuska ja huoli, tämä levoton pelko, tämä taukoomaton vielä pahempienkin kohtausten odottaminen, eikö se ole jotakin samantapaista kuin se epävakaisuus ja heidytys, jonka myrskyiseltä mereltä päästyämme tunnemme vielä sittenkin, kuin taas olemme astuneet jalkamme rannalle? Vai olemmeko vieläkin meren aalloilla, ja onko tämä ainoastaan sattumallista tyventöä?
Toisena päivänä sen jälkeen kuin isäni oli lukenut Jack-paran onnettoman kirjeen, äitini tavallisuuden mukaan koetti nousta ylös suurukselle, mutta pyörtyi vaatettaessaan, ja Betty ja minä saimme ainoastaan töin-tuskin hänen takaisin vuoteelle nostetuksi, niin raskaana tuo kallis taakka lepäsi käsivarsillamme.
Kotia tultuansa isäni hämmästyi kuullessaan, että äitini oli sairastunut. Hän ei tahtonut ruuan einettä maistaa, vaan astui kohta hevosen selkään ja neljästi Falmouth'iin lääkäriä hakemaan.
Kun tämä tuli, äitini oli parempi eikä katsonut tautiansa juuri miksikään. Tohtori, joka itse on vahva ja roteva mies, joka ei näytä koskaan olleen kipeä, sanoi, että kaikki olimme pitäneet turhaa pelkoa. "Satunnainen seisahdus sydämen liikunnossa, pieni hämminki veren kulvussa voi usein," sanoi hän, "matkaan-saattaa pelottavimpia ilmauksia — pelottavimpia äkkinäiselle, mr Trevylyan. Sairaan tila vähän kuumeinen — pieni levottomuus — pieni mielenkiihtymys… Tavallisissa tapauksissa minä määrään suonen-iskua taikka veto-ainetta, mutta rouvanne, mr Trevylyan, ei näytä tuommoisia sallivan. Illalla tahdon paki-parastaan panna tuomaan miksturia, jonka espanjalainen laivan-lääkäri on minulle neuvonut. Minä en epäile, että ennen pitkää, viikon tai kahden päästä, tulette entiseen terveyteenne, rouvani. Voimallinen ruoka ja ennen kaikkia iloiset, virkistävät haastelot, joita ei puuttune" — hän kohteliaalla kumarruksella minun puoleeni jatkoi — "missä te, nuori lady, olette sairaanhoitajana; ennen kaikkia ilo ja hilpeys. Ensimmäinen ja viimeinen osa kaikista määräyksistäni on hilpeä ja reipas mieli-ala. Elämä, mrs Trevylyan, ei kaiken taitommekaan avulla voi kestää murheita vastaan."
Ja jänterä, punaposkinen pikku mies nousi hevosensa selkään ja lähti parhaalla tuulella matkaansa heittäen isäni, Bettyn ja minun hyvin erilaisiin tunteisin.