Hän näytti hyvin kiitolliselta, ja oli erinomaisen lempeä ja ystävällinen puheissaan.
"Älä pidä minua kiittämättömimpänä olentona mailmassa, Kitty, mutta minä en ole varma, eikö minun olisi ollut helpompi, jos olisin lähetetty siirtomaihin taikka tuomittu johonkin vielä kovempaankin, kuin koska minun täällä täytyy kohdata kaikki ihmiset ja tuntea, niinkuin tunnen, että olen ollut kaikkein arkamaisin ja itsekkäin olento mailmassa, samalla kuin itse luulin olevani kelpo mies, kykenevä jalomielisimpiin uhrauksiin. Ja minä en ole varma," lisäsi hän sortuneella äänellä, "eikö tämäkin ole huokeampaa, kuin että minun täytyy pitää itseni semmoisena, kuin näinä viimeisinä tunteina olen pitänyt. Kovin kauheaa, Kitty, on olla omissa silmissään häväistynä."
"Älä puku tuolla tavalla, Jack," minä sanoin, "sano Jumalalle, mitä tahdot, mutta ei minulle. Sinulla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että minä en voi sitä kestää. Sinä et taida uskoa, kuinka hyväksi ja jaloksi sinä vielä voit tulla," minä sanoin, tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lisäsin sitten: "Minä tuntisin itseni tänä hetkenä ylpeäksi, jos saisin käydä Lontoon kaduilla sinun kanssasi, semmoisena kuin sinä olet; ihmiset saisivat sanoa mitä tahtoisivat, minä en huolisi siitä ensinkään, sillä tietäisinpä että olet veljeni, joka ennen tahtoisit kuolla kuin valheella henkesi ostaa."
"Sinä olet kelpo pikku Kitty," sanoi Jack, "mutta vaiti, Kitty, vaiti, sinä et millään muotoa saa siirtää minua takaisin hourun kantakivelle."
Mutta kun olin lähtemäisilläni, hän huusi minut takaisin ja sanoi suopeasti:
"Sinulla on siis toivo minusta, Kitty; minä pyydän sinua, älä sitä heitä! Koeta saada isäni ja äitinikin toivomaan. Minua lohduttaa ajatellessani, että joku muu voi toivoa, sillä itse sitä tuskin voinkaan."
Seuraavana päivänä isäni ja minä kävimme yhdessä Jackin luona, mutta tätä yhtymistämme minä en koetakaan kuvata, sillä kun sitä ajattelenkin, silmäni täyttyvät kyynelistä. Isäni pyysi anteeksi Jackilta ja Jack isältäni, ja molemmat itkivät kuin lapset. Niin liikuttavaa on nähdä miesten heltyvän itkemään.
Meille naisille kyynelet ovat luonnollisia surun ja tuskan ilmauksia. Miehille ne sitä vastaan ovat kuin veripisarat, heidän sydämensä syvyydestä puserretut. Meille kyynelet ovat lievennykseksi, heille ainoastaan kaksinkertaiseksi tuskaksi.
Ewelynin sanat kävivät toteen. Muutaman päivän päästä Perun vuorikaivos-yhtiö oli hajalla ja Elias Posthlethwaite Esq. teillä tietämättömillä.
Ja kun ei enää ollut mitään päälle-kantajaa, ei myöskään ollut mitään kannetta.