Näitä järjestääksemme viivyimme muutaman päivän Hackneyssa. Jonkunlaisella äreällä tyytyväisyydellä täti ilmoitti minulle, että setä Hendersonin tekopyhä veljenpoika, melkoinen rahasumma muassaan, oli lähtenyt teille tietämättömille. Rahallista vahinkoa vastasi tädin silmissä nähtävästi ennustuksen toteenkäyminen ja kalvinillisen opin tappio hänen presbyterillisen vihamiehensä persoonassa.
Setä heitti tämän tappelotanteren tykkänään, ja jos jossakin tilaisuudessa joltakin taholta jonkunlaista puollustusta kuului mr Whitefieldin taikka lady Huntingdonin hyväksi, tädin suurimpana myönnytyksenä oli se, että "ainakin löytyy poikkeuksia, armollisia poikkeuksia, että Jumalan laupeudella ei ole mitään määrää, ja että hän luuli papistojenkin voivan tulla pelastetuiksi ja autuaiksi."
Veljenpojan ja rahojen katoamisesta oli, kummastakin eri tavallaan, suuri huojennus sekä orpana Tomille että hänen äidillensä.
"Sinä näet, orpana Kitty," sanoi Tom, "että minä olin päättänyt taipua vaikka mihin, sillä minä tunsin sen ansainneeni. Mutta suureksi iloksi on minulle, että näen voivani olla isälleni hyödyksi, ja että tulin takaisin tekemään työtä enkä ainoastaan syötettyjä vasikoita syömään."
"Minä olen varma, orpana Tom," minä sanoin, "että isänhuoneesen palaamisen ja tervehdyksen jälkeen ei mikään palkkalainen tehnyt niin työtä kuin armoihin otettu poika."
"Ja minä olen varma," sanoi Tom, "että pojalla oli yhtä suuri ilo otsansa hiessä tehdystä työstä kuin riemu-atriasta."
"Niin on luullakseni kaikkien lasten, jotka ovat saaneet anteeksi," minä sanoin.
Tomin tuuheitten silmäkarvojen alta iski pikainen välähdys osoittaen, että hän ymmärsi minut, ja hän sanoi:
"Muistatko, orpana Kitty, kuinka sinä kerta sanoit minulle, että kääntymys ei ole mikään suljettu portti Jumalan ja meidän välillämme, vaan avoin ovi, jonka kautta meidän täytyy käydä? Oli kauan, ennenkuin opin tuota ymmärtämään, mutta nyt minä luulen ruvenneeni sitä käsittämään."
Ne olivat onnellisia päiviä, joita vietimme Hackneyssa. Täti Henderson oli niin halukas kuulemaan äidistäni. Kun hänelle juttelin Bettyn keinosta kuumetautia hoitaa, hän sanoi Bettyn olleen varsin oikeassa katsoessaan äitini paranemista ihmeeksi, sillä semmoinen menetys ei ollut kuin täysi hulluus ja murha.