Äitini oli aina tapa sanoa, että hän sinä päivänä, jona minä täyttäisin kuusitoista vuotta, antaisi minulle kirjan; johon päivästä päivään saisin kirjoittaa muistoon, mitä tapahtui. Kymmenennestä vuodestani saakka tämä oli ollut hartaana toivonani; sillä äitini piti itse päiväkirjaa, ja kun jotakin kodissamme oli mennyt nurinpäin, kun esim. veljeni Jack oli ollut puoleton ja isäni oli suuttunut häneen, taikka kun meidän molemmat palveliamme olivat äitini kärsivällisyyttä koetelleet, niinkuin koska Betty oli ollut tavallista itsepintaisempi ja Roger tavallista tyhmempi, silloin äitini oli tapa paeta omaan pieneen kammioonsa ja jonkun ajan perästä palata sieltä, tyyneys semmoinen kasvoissaan, joka koko kotimme ylitse levitti päivänpaistetta ja rauhaa.
Tuossa pienessä kammiossa ei ole muita huonekaluja kuin vanha keinutuoli, jossa meitä lapsia niin usein tuuditettiin nukuksiin, sekä valkea liina päällä, jossa nähdään viisi kirjaa: raamattu, Herbertin virret, piispa Taylerin "Pyhä elämä ja autuas kuolema," Tuomas Kempistä sekä äitini oma päiväkirja.
Noita neljää painettua kirjaa minun oli lupa lukea, mutta, paitsi raamattua, ne kaikki minusta näyttivät kovin ikäviltä ja kolkoilta eikä ollenkaan semmoisilta, että niitten johdolla taisi tulla sen suloisen lempeyden perille, joka äitini kasvoissa ja äänessä ilmestyi.
Minä päätin sentähden mielessäni, että salaisuutena raamatun ohessa oli päiväkirja, jota minä en koskaan tohtinut avata, niin suurta halua kuin siihen välisti tunsinkin, erinomattain sitten kuin siinä kerta, koska se oli jäänyt auki, olin nähnyt isäni ja Jack'in nimen. Siinä oli näet merkkejä samanlaisia kuin omassa käytöskirjassani niiltä päiviltä, joina läksy oli ollut erittäin kankea, ja koko mailma, tuulet, laululinnut ja mehiläiset, jopa omat sormenikin näyttivät olevan minulle esteeksi, ja minä en voinut kyyneliäni hillitä. Semmoisia merkkejä äitini oli tapa sanoa "haltiatar Faineanten jäljiksi."
Äitini äidin-äiti oli näet franskalainen, joka hugenottina Nantesin säännön julman peruuttamisen tähden oli paennut Englantiin, ja äitimme osasi itse ja opetti meille lapsillekin esivanhempiensa kieltä.
Noita merkkejä nähdessäni tuumailin itsekseni, oliko äidillänikin kankeita läksyjä opittavana, ja minun teki mieli silmäillä lehtiä ja ottaa asiasta selko. Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun juohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia merkkejä.
Lehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja sileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun edessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.
Kuinka vaikea minun on uskoa, että mailma on niin vanha ja niin kauan on seisonut! Kun tänä aamuna kallioin ylitse tuolla puolen taloamme astuin laaksoon päin aitausta kohden, missä lehmämme ovat laitumella, lypsämään Daysya, jonka hyvää maitoa aina otan äitini aamujuomaksi, kosteinen pieni haka makasi sinisenvihreänä edessäni, joka ruohonkorsi kiilsi ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rannan hiekkaa vastaan, muistuttaen äidillisen olennon tyytyväisyyden ilmoituksista pienille lemmityille suojaavan siiven alla. Vielä kauempana kallioryhmän pitkien varjojen keskellä nouseva aurinko suudelmillansa havautti aallon toisensa perästä, ja minusta näytti niinkuin aurinko, meri, vihertävä maa ja minä itse, kaikki tyyni olisimme nuoret, ja niinkuin Jumala isänrakkaudella hymyilisi meille.
Ja eikö tavallaan niin ole? Eikö joka auringonnousu ole niinkuin uusi luominen? Eikö joka aamu ole niinkuin uusi elämä? Eikö joka ilta ole niinkuin kätketty nuoruuden lähde, johon kaikki olennot sukeltavat, ja josta ne sitten uudesti-syntyneinä nousevat? minusta? Niin minusta usein on tuntunut.
Minua iloittaa, että äitini antaa minun auttaa Bettyä lypsämisessä. Alusta hän katsoi tämmöisen toimen minulle sopimattomaksi, koska isäni on vanhaa ja suurta sukua; mutta kun meillä ainoastaan on kaksi palveliaa, Betty ja Roger, ja meidän sentähden tavalla tai toisella tarvitsee olla avuksi, hän nyt on suostunut, että minä saan tehdä, niinkuin tahdon. Hän sanoo, että kun isäni kerta ennemmin valitsi köyhyyden hänen kanssansa kuin rikkauden ylhäisen sukunsa kanssa, meidän tulee tehdä kaikki, mitä suinkin voimme, hänen huoliansa huojentaaksemme. Hän katsoo sen suureksi uhraukseksi nuorelta aatelis-mieheltä, että hän tahtoi naida köyhän papintyttären, mutta minä puolestani en millään tavalla voi käsittää, että kukaan, olipa tuo sitten mikä tahansa, olisi tehnyt mitään uhrausta äitiäni naidessansa.