Jos kuoleman kylmyys talvikylmän verosta varistuttaisi lehdet, puut pian hakattaisiin pois eikä sentähden enää olisi suojaksi ja ihastukseksi. — — —
Eilen Ewelynin kamarineitsyt toi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu ruusunpunaiselle, hyvänhajuiselle paperille.
Kirjeenkirjoittaja rohkenee siinä runoiliain käyttämällä kielellä nimittää minua jumalattareksi, tähdeksi ja piikittömäksi ruusuksi.
Jos asia olisi jäänyt siihen, minä ainoastaan olisin suuttunut, sillä minä en luule käyttäneeni itseäni niin, että olisin antanut aihetta tuommoiseen tyhmään ja loukkaavaan puheesen. Mutta lopulla tuli suorasanainen osa, jossa kirjeenkirjoittaja raittiimmalla kielellä sanoo olevansa minuun rakastunut puhuen välikirjan teosta, lakimiehistä ja muusta semmoisesta. Orpana Ewelyn tuli sisään, juuri kuin istuin hämilläni ja ajattelin, mitä minun olisi tuohon vastaaminen. Hän nauroi minua ja sanoi voivansa näyttää koko laatikon samanlaisia kyhäyksiä.
"Raskasta on ajatella, että täytyy tehdä joku onnettomaksi," minä sanoin, "ja näethän, että hän tässä, kirjeen suorasanaisessa osassa, sanoo elämän käyvän hänelle raskaaksi kuormaksi, jos minä en anna hänelle semmoista vastausta, kuin hän pyytää."
"Todellakin Kitty, sinun ei tarvitse tuota tunnollesi panna. Minä olen itse samalla tavalla särkenyt tuhansien ihmisten sydämet, mutta minä vakuutan sinulle, ett'eivät ole siitä ollenkaan pahenneet, vaan elävät yhtä hyvästi sydämiänsä paitsi. He ovat sen aatelismiehen kaltaiset, jonka Dante hämmästykseksensä tapasi manalassa, kun mies vielä luultiin olevan elossa. Joku henki liikkui hänen ruumiissansa, sillä välin kuin hänen oma sielunsa oli kadotuksessa, ja henki ja sielu olivat niin samanlaiset, ettei kukaan ollut vaihetusta huomannut."
"Mitään tämmöistä ei ole minulle koskaan tapahtunut," minä sanoin, "ja asia pahoittaa minua sentähden suuresti. Näyttää todellakin siltä, kuin hänellä olisi täysi tosi, ja minä tahtoisin mielelläni vastata suopeasti ja samalla vakavasti. Kuinka mielelläni soisinkin, että voisin neuvotella äitini kanssa!" Mutta samalla muistui mieleeni se turva, jonka äitini osoitti minulle kaikissa tämmöisissä vaikeuksissa, ja minä lausuin hiljaa ajattelemattakaan, kuuliko Ewelyn sanani vai ei: "Minä tahdon rukoilla ja Jumala on minua auttava tekemään mikä oikea on."
"Rukoilla kosiokirjeen tähden!" huusi orpanani näyttäen yhtä närkästyneeltä kuin minä silloin kuin hän sanoi, että kirkko ei ole parempi kuin teateri. "Kosiokirje rukouksen esineenä! — Kitty orpana, niin hulluihin et ikänä rupeekaan!"
"Minä rukoilen Jumalalta apua tehdäkseni mikä oikea on," minä sanoin. "Rukoilenpa kaikkia, orpana Ewelyn. Mitä ikänä oikeaan ja väärään koskee, se ei ole hänen huolenpidostaan suljettu."
Ewelyn silmäili minua taas tuolla miettivällä, leppeällä katseellansa ja lausui sitten hyvin yksivakaisesti: "Kitty, minä luulen todellakin, että sinä uskot Jumalaan!"