Nämät sanat kirjoitettuani en kyennyt mitään sen enempää lisätä, vaan panin päiväkirjani kiinni ja hankein mennä maata peläten äitini käyvän levottomaksi minun tähteni, jos näkisi valkeata huoneestani. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Minä kuulin hänen hiljaa käyvän kiinni ovenhakaan, ja ennenkuin olisin ennättänyt sammuttaa kynttiläni ja pyyhkiä kyyneleni, hän jo seisoi vieressäni.
"Lapsi kultani," sanoi hän — käyttäen lausetapaa, joka on suloisia poikkeuksia hänen tavallisesta puheestansa, "lapsi kultani, sinä olet väsynyt ja sinun olisi jo aikaa pitänyt panna maata. Meidän tarvitsee palata takaisin vanhoihin kotitapoihimme."
"Todellakaan, äiti, minä en ole väsynyt," minä sanoin koettaen tehdä ääneni niin vakaaksi kuin mahdollista.
"Onko mikään, lapsi kultani, sinun poissa-ollessasi huolestuttanut?" kysyi hän.
"Ei, äiti, ei," minä sanoin, "kaikki ihmiset ovat oikein kilvalla koettaneet minua pahentaa."
"Pahentaa vanhalle kodillesi, Kitty?"
Hän oli nyt antanut minulle oikeuden itkeä, ja minä niiskutin ääneeni:
"Oi äiti, se ei ole muuta kuin ainoastaan levottomuutta sinun tähtesi.
Sinä olet niin kalvea, sinulla on ollut huolia eikä kukaan ole ottanut
siitä vaaria."
Hän oli liian vilpitön pyytääksensä minua tyhjillä tekosyillä lohduttaa. Hymyillen sanoi hän:
"Sinä yksinkö sen huomasitkin? No entä, jos olisin kaivannut sinua, kaivannut yöt päivät enkä koskaan tietänyt, mikä sinä minulle olit, ennenkuin olit poissa, eikö tuo voisi lohduttaa sinua, Kitty? Tuleeko meidän itkeä sitä, että kaikki taas on hyvin?"
"Minä en koskaan, äiti, sinua heitä, en koskaan, niin kauan kuin elän," minä kiihkeästi vakuutin.