"Ei, ei," virkahti Betty surullisesti, "ihmiset kehuvat heidän puhuvan ihmeellisen suloisesti Vapahtajastamme, hänen kärsimisestänsä ja armeliaisuudestansa. Mutta sen minä tiedän, että minulle kaikki tyyni on käynyt sapeksi. Puhutaan sokerin muuttuvan etikaksi, kun ihminen on sisältä kipeä, ja niin minä arvaan, että suloisimmatkin sanat, joita ihminen taikka enkeli voi lausua, minulle tulevat karvaaksi, niinkauan kuin sydämeni on katkera. Niin, mikä tekee minun pahemmaksi kuin julmia indiaani, on juuri Vapahtajamme armeliaisuus, ja mitä hän on kärsinyt minun tähteni, sillä indiaani ei tuosta tiedä mitään, mutta minä, minäpä tiedän kaikki tyyni."
"Mutta Betty," minä sanoin, "onpa jotakin, joka sanotaan rukoukseksi; osaattehan rukoilla?"
"Luulin kyllä osaavani, mrs Kitty," sanoi Betty, "siksi kuin rupesin oikein koettamaan. Kaiken aikani olen joka ilta lukenut 'Isä-meidän' rukouksen ja sunnuntaisin uskontunnustuksen ja Jumalan kymmenen käskysanaa. Mutta kun tunsin itseni olevan hädässä ja avun tarpeessa ja koetin ruveta rukoilemaan, se ei tahtonut minulta oikein menestyä. Ja jos rukoilen rukouksen, onpa niinkuin ei olisi ketään, joka tahtoisi ottaa siitä vaarin."
"Betty," minä sanoin, "näyttää siltä, kuin todellakin yhtä vähän kuin indiaani tuntisitte Jumalan laupeutta. Te puhutte, niinkuin olisitte yksinänne kaikessa murheessanne, ja tämä kuitenkin ainoastaan on keppi ja sauva, jota Herra käyttää teitä kotia saattaaksensa."
"Kenties, mrs Kitty, mutta katsokaat, minä en voi. Minä tunnen ainoastaan iskut ja haavat, ja ne kiusaavat minua niin, että tuskin ollenkaan voin kärsiä Rogeria ja master Jackia, ja kun kovalle käy, ei juuri missis'iä ja masteria ja teitä itseäkään, mrs Kitty. Minä tuskin voin kärsiä yhtään ainoata olentoa ja meninpä muutama päivä sitten niin pitkälle, että pesinrievulla hutkaisin Trustyä — tuota mykkää, harmitonta eläintä. Mutta hän ymmärsi, että minä en tarkoittanut mitään pahaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tulla hiipi kättäni nuoleskelemaan."
"Oi Betty," minä sanoin, "eläinparat ymmärtävät paremmin meitä, kuin me ymmärrämme Jumalaa. He luottavat meihin."
"Sen heidän kyllä sopii tehdä, mrs Kitty, sillä he eivät ole koskaan syntiä tehneet. Kissan on kyllä tapana varastaa maitoa, ja koira-houkka kaappaa joskus itsellensä jonkun luun, mutta Kaikkivaltias on tehnyt heidät semmoisiksi, ja sitten me tulemme ja sekotamme heitä lajeillamme omasta ja toisten omaisuudesta, joita he tietysti eivät ollenkaan ymmärrä. Se kuuluu heidän luontoonsa. Mutta se ei suinkaan ollut Luojan tarkoituksena, että me upottaisimme sielumme voipyttyihin ja maito-astioihin, unhottaisimme hänet ja kävisimme vihan vimmassa likapilkusta kyökin laattialla. Ja ennenkuin tämä saadaan suoritetuksi, minä puolestani en voi tuntea mitään halua Kaikkivaltiasta ajatella."
"Mutta tulipa Vapahtajamme tänne alas juuri kaikkia suorittamaan," minä sanoin. "Tulipa hän ottamaan pois syntimme itsensä alttiiksi antamalla."
"Niin kyllä, mrs Kitty, se on aivan totta; mutta minun ei ole asiat suoritettuna, ei," hän virkahti.
Hän nousi ylös, pyyhkäisi silmiänsä ja meni kyökkiin suurusta laittamaan. Mutta ennenkuin rasvan kirinä riehtilässä hämmensi hänen äänensä, hän vielä kääntyi minuun lausuen erin-omaisella leppeydellä: