"Se muistuttaa apostolien käytöstä," minä sanoin, "se on ihmeteltävää."
"Kitty," sanoi Hugh hartaasti, "kun oikein asiaa ajattelen, se minusta ei olekaan mikään ihme. Ihmeenä on mielestäni ainoastaan se — että sitä niin paljon ihmettelemme. Jollemme usko raamattuun ainoastaan silloin tällöin ikäänkuin sattumalta, vaan lujasti, varmasti, alati, emme voi olla havaitsematta, että kaiken mailman miehet ja vaimot kulkiessaan kuolemaan päin, rientävät joko sanomatonta onnettomuutta taikka ääretöntä, loppumatonta riemua kohden. Ja jos voimme sanoa heille totuuden ja näemme, että he kuulevat meitä, mikä onkaan verrattava siihen iloon, jota tätä totuutta julistaessa tunnemme? Ja Whitefieldiä ja Wesley'ä kuulee kansa. Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolettavan taudin vallassa ja voi sanoa heille apukeinon, suoran ja samalla pettämättömän! Ajattelepas mitä lieneekään, kun seisoo tuhansien sidottujen orjien edessä kaikkien ja itsekunkin lunastusraha ja kiinnekirja ijankaikkiseen perintöön kädessä! Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee suuret joukot nälkäisiä miehiä ja vaimoja ja Herralta itseltä on saanut vallan keskellä suurta erämaata hankkia heille elämän leipää! Ajattelepas miltä tuntuneekaan, kun näkee heidän tunkevan esiin, tarttuvan tähän leipään ja syövän sitä; kun näkee, kuinka sammuva silmä vilkastuu ja hehkuu, kuinka väri palaa kalvistuneille kasvoille ja elämä puuttuneisin jäseniin! Ajattelepas mitä lieneekään, kun keskellä hyljättyjä orpojoukkoja voi sanoa: 'Se on erhetystä, te ette ole orpoja. Minulla on jokaiselle teistä sanoma isältänne, joka odottaa saada sulkea teidät syliinsä.' Oi Kitty, jos löytyy sanoma semmoinen kuin tämä, köyhille, murheellisille, eksyneille, nälkääntyneille ja kuoleville edes-kannettavana, ja jos voimme saada heitä kuulemaan sitä ja ottamaan sitä vastaan, ihmekö sitten, jos ihminen, jonka rinnassa sydän tykkii, katsoisi autuaallisimmaksi osaksi koko mailmassa mennä ulos julistamaan tätä sanomaa lähellä ja kaukana, pohjoisessa ja etelässä, yötä ja päivää, kaikilla markkinatoreilla ja jokaisessa unhoittuneessa sopessa, missä joku inhimillinen korva vaan on kuulemassa?"
"Sen kyllä käsitän," minä sanoin, "mutta suurin vastus näyttää olevan siinä, kuinka ihmiset saadaan uskomaan, että todellakin ovat orpoja, orjia, alastomia ja nälkääntyneitä."
"Se se juuri on, johon Whitefield ja Wesley heitä saavat," sanoi Hugh. "Taikka oikeammin he antavat heidän tuta, että se voipumus, jonka joka mies välisti tuntee, on nälkää, mutta että löytyy leipää sen sammuttamiseksi; että se sydämen-ahdistus ja tuska, jonka useasti tunnemme, tulee synnin orjuudesta, mutta että voimme sen kahleista päästä; että se yksinäisyyden tunto ja koti-ikävä, joka välisti käsittää meidät, todistaa sitä, että elämme ulkopuolella isänhuonetta, mutta että meillä kuitenkin on isä, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen ristipuusta valuneen veren kautta."
Hugh'in puhuessa itsekkäinen tuska tuli minun päälleni, ja minä sanoin:
"Hugh, tahdotko sinäkin mennä ulos, luopua kaikista ja suuressa, avarassa mailmassa julistaa tuota iloista sanomaa?"
"Jos tulen kutsutuksi," sanoi Hugh, "eikö minun ole meneminen."
"Mutta kuinka voit tietää, oletko kutsuttu?" minä kysyin.
"Yksi kutsumus elämän leipää jakamaan on se, että itse on siitä osallinen; toinen, että voi lähteä; kolmas, että tekee mieli sitä tehdä. Jos minulla on nämät kolme kutsumusta, minun täytyy totella."
"Ja onko sinulla nuot kolme kutsumusta, Hugh?" minä kysyin, melkein peläten, että hän vastaisi: "on".