"Ennenkuin lopetan, minun kuitenkin täytyy kertoa eräästä pakinasta, jonka tänäpänä kuulin.
"Kaksi herraa, jotka kävivät isääni tervehtimässä, valittivat aikojen surkuteltavaa huononemista.
"Toinen heistä, vanha kenraali, lausui:
"'Meillä ei enää ole mitään urhoja — ei yhtäkään etevää soturia. Marlborough'in kuoltua ei ole noussut yhtäkään englantilaista, joka olisi kelvannut muuksi kuin osastonpäälliköksi. Aivoja ei löydy suurten tuumien miettimiseksi eikä liioin kykyjä niitten varteen-panemiseksi; ei myöskään sitä pikaista silmää taikka sitä suorapäistä uskaliaisuutta, joka kääntää silminnähtävän häviönkin voitoksi.'
"Toinen herra, isäni setä, joka oli oppinut mies ja pappi, yhtyi siihen lausuen:
"'Kulta-, rauta- ja vaski-aika on todellakin ollut ja mennyt, Elisabetin ja Shakespearen kultaiset päivät niinkuin hajotettu Armadakin; vallankumouksen rauta-ihmiset niinkuin vallan-uudistuksen vaski-miehetkin ovat kadonneet, ja meidän ei ole muuta neuvoa kuin sorasta ja romusta kiiltokaluja ja rautalankaa venyttää.'
"'Metsää meillä kuitenkin vielä on tarpeeksi — kumminkin hirsipuiksi,' puuttui veli Harry puheesen. 'Pahantekiöitä viedään joka viikko kuormittaisin Tyburniin. Minä näin itse eilen semmoisen nä'yn.'
"'Mistä rikoksista,' kysyi kenraali.
"'Toinen rihmapalasen varkaudesta; toinen 50:en punnan väärästä vekselistä.'
"'Oi', huokasi kenraali, 'meillä ei ole kykyä edes suurenlaisiin rikoksiin!'