Hän palasi takaisin huoneesensa, mutta minä en saanut unta. Nuot hävinneet, tuimat kasvot olivat alati edessäni kummitellen kuin murhatun hahmo. Minusta tuntui kuin ei olisi hyvä päästää häntä yksin Yorkshiren miestä kuulemaan.
Kun Betty sentähden seuraavana aamuna hiljaa hiipi ulos huoneeni kautta, hän tapasi minut vaatteissa ja valmiina vastoin kaikkia muistutuksia häntä seuraamaan.
Kokokous-paikkana oli pieni notkelma kummun kukkulalla. Me olimme varhain liikkeellä, ja kun istuimme siellä mättäällä kapat yllämme saarnaajaa odottaen, minusta oli kuin en koskaan olisi ollut paikassa, joka oli enemmän temppelin kaltainen. Päivä alkoi valjeta idästä, ja minä en tiedä juhlallisempaa näköä kuin päivänkoite. Auringon lasku komuinensa loistoinensa, viipyvällä väririkkaudellaan häikäisee silmää; tuikkivin tähtikruunuinensa, korkeana ja majesteetillisena, taivuttaa mieltämme ihastukseen; mutta mikään ei minusta ole niin juhlallista ja suurenlaista, kuin koska päivänkoite hiljaa ja verkalleen levittää siipensä uinailevan mailman ylitse. Vielä ei ollut mitään loistoa; ainoastaan hiljaisen valon tasaista koitetta valkeuden salaisesta lähteestä taivaan kannelle leviten; siten ja yhä edelleen mahtava valonvirta huokeasti, huomaamatta, mutta kuitenkin alati kasvavana, siksi kuin muodottomien, salaperäisten sumuväretten vienot hattarat muuttuivat purpuraväriseksi rajaksi, jonka takaa kultaisen sädevalon hohde pilkisti katsojan silmään, joka vähää sitä ennen simpsukanvärisenä oli värähtelevää valoansa öiselle taivaalle levittänyt, alkoi vaaleta ja tähtiseuroinensa auringonpaisteesen kadota; taivas oli pelkkää kirkkautta ja maa täynnä elämää ja värinloistoa. Heräävien lintuparvien hiljaista viserrystä kuului metsästä, aaltojen kaukaista kohinaa ulapalta aukealta ja tuulten huminaa keskeisten rämetten laajoilta aloilta.
Minusta oli kuin en olisi muuta saarnaa tarvinnutkaan. Mutta päivänkoitteen juhlallisuudella, aaltojen vaikeroitsevalla äänellä, tuulten huminalla ja lintujen laululla: noilla kaikilla ei ole voimaa levotonta omaa-tuntoa sen kuormista vapauttaa.
Tämä toimi, sanoo Hugh Spencer, ei ole uskottu enkeleille eikä luonnolle, vaan vaivaisille, erhettyville, syntisille ihmis-olennoille, jotka itse ovat kokeneet, mimmoista on tätä kuormaa kantaa.
John Nelson oli jo siellä. Hän seisoi ja piti yksivakaista keskustelua pienen ihmisjoukon kanssa, joka oli kokoontunut hänen ympärillensä. Suurella mielihalulla minä katselin noita avoimia, uskollisia kasvoja, tuota korkeaa, voimallista vartaloa muistellen, kuinka väkivalta oli lyönyt hänet maahan, sotkenut ja hakannut häntä sen Herran tähden, jota hän tunnusti, ja kuinka hän uudestaan oli pannut itsensä saman vaaran alttiiksi samalle raivokkaalle roskaväelle samaa armon ja pelastuksen sanomaa julistaaksensa.
Joukko kasvoi kasvamistaan. Sinne pujahti muutamia ympärillä olevista asumuksista; miehiä matkalla vuorikaivoksiin, päiväläisiä ulkotöihin mennessä, pieniä joukkoja naisia ja lapsia köyhissä vaatteissa lähisistä kylistä.
Muutaman minuutin perästä saarnaajan ympärillä oli noin kaksisataa kuuliaa; hän seisoi pienellä kummulla ja vallitsi äänellään ja vartalollaan koko ympäristön. Hänen puheensa oli enemmän niinkuin tavallinen haastelu kuin niinkuin saarna. Hän sanoi tahtovansa kertoa jotakin omista kokemuksistansa, jos siitä voisi murheellisille sieluille olla kehoitusta ja lohdutusta.
"Kun minä olin noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha," sanoi hän, "minä, niin usein kuin vaan olin yksin, tunsin suurta kauhistusta kuolemaa ja tuomiota ajatellessani. Muutamana sunnuntai-iltana, kun istuin ulkona kedolla isäni vieressä, joka minulle luki Ilmestyskirjan kahtakymmentä lukua, sana tuli minun päälleni semmoisella valolla ja voimalla, että oli kuin nuoli olisi tunkenut sydämeni lävitse. Minä lankesin kasvoilleni ja itkin niin kauan, että maa, missä makasin, kastui kyynelistäni. Kun isäni jatkoi lukemista, minusta oli kuin olisin nähnyt edessäni kaikki tyyni, vaikka silmäni olivat kiinni, ja näkö oli niin kauhistava, että olisin tahtonut tukkia korvani kuulemasta, mutta minä en uskaltanut. Kun hän tuli yhteentoista värsyyn, minä rupesin vapisemaan sanoista, jotka hän luki: 'Ja minä näin suuren valkian istuimen, ja sen päällä istuvan, jonka kasvoin edessä maa ja taivas pakeni, eikä heille siaa löydetty. Ja minä näin kuolleet, sekä pienet että suuret, seisovan Jumalan kasvoin edessä, ja kirja avattiin, joka on elämän; ja kuolleet tuomittiin niistä, mitä kirjoissa oli kirjoitettu, töittensä jälkeen.' Oi, mikä näkö tämä oli! Oli niinkuin olisin nähnyt Herran Jesuksen istuvan istuimellaan kaksitoista apostolia ympärillänsä; iso kirja oli hänen kädessänsä ja noin kymmenen askelta istuimesta oli väli-aita, johon Aatamin lapset astuivat esiin. Kun seisahtuivat vastapäätä istuinta, jokainen heistä avasi rintansa yhtä nopeasti, kuin olisivat avanneet paidan, joka peitti sitä. Yhdessä kirjan lehdessä oli kirjoitettuna Jumalan lasten nimet; toisessa niitten, jotka eivät pääsisi taivaasen. Minusta oli kuin ei Herra eikä apostolit olisi puhuneet mitään; mutta joka mies, joka tuli aidan eteen, vertasi itse omaa-tuntoansa kirjaan, ja kääntyi sen jälkeen takaisin joko riemusta veisaten taikka tuskasta itkien ja voivotellen. Niitten määrä, jotka menivät oikealle puolelle, oli ainoastaan niinkuin kaita puro; mutta niitten, jotka menivät vasemmalle, niinkuin leveä ja väkevä virta.
"Siitä ajasta asti seurasi minua omassa-tunnossani alati Jumalan todistus synnistä, ja kun vaan tein jotain ehdollista rikosta joko Jumalaa taikka ihmisiä vastaan, minä perästä-päin tavallisesti tulin kovin peljästyneeksi ja vuodatin yksinäisyydessä monta katkeraa kyyneltä, mutta kun taas olin seurakumppanieni parissa, minä pyyhkäisin kyyneleni ja syöksin uudestaan hulluuteen ja syntiin. Mutta oi, kun taas jäin yksin, minkä helvetin minä löysin sydämestäni, ja mitä hyviä päätöksiä minä tein! Mutta kun kiusaus tuli, päätösteni kävi niinkuin tappurain, joihin tuli koskee.