Kului kolmisen vuotta.
Melkein koko Eurooppa oli kamppailussa. Maailmansodaksi sitä nimitettiin, tuota sodista kamalinta, hirveintä, missä ei taisteltu mies miestä vastaan, vaan niitettiin ihmisiä kuin viljaa. Kaikki suuret keksinnöt, jotka olisivat voineet tuottaa ihmiskunnalle paljon hyötyä, käytettiin kaiken elinkykyisen, lahjakkaan ja voimakkaan hävittämiseksi, samalla kun nälkä ja puute lopetti toisia.
Mutta pohjoisessa oli vielä rauha; ja Trillerödissä, tuossa pienessä hauskassa maalaiskylässä, vietettiin eräänä maaliskuun sunnuntaina kaksoishäitä. Melkein kaikki kylän asukkaat olivat kokoontuneet kirkon ja pappilan ulkopuolelle; mutta kun tapausta oli päätetty viettää syvimmässä hiljaisuudessa, ei perheen kunniaksi mitään erikoisempaa hommattu.
Papin lapset ne häitä viettivät, ja kun talvi oli ollut tavattoman ankara, oli teillä vielä lunta. Mutta kottarainen liritteli pappilan katolla. Vakavat ajat eivät kehoittaneet seuranpitoon; ainoastaan vanhemmat ja sisarukset olivat morsiusparien kanssa saapuvilla päivällisillä. Vanha äidinisä oli tullut kylään jo iltaa ennen; mutta häntä ei voitu saada lähtemään ulos päätykammiostaan, joka ennen oli ollut rouva Bangin, ja täällä hän mielihyvällä nautti kaikkia maukkaita ruokalajeja, joita hänelle lähetettiin.
Köpenhaminassa ei ollut voitu vuokrata huoneustoa, siellä kun jo kauan oli vallinnut asuntopula, ja niinpä Svend, josta oli tullut isänsä prokuristi tämän asianajo-toimistossa, oli vaimonsa kanssa toistaiseksi asuva Mörckin perheessä.
Erik sitävastoin, joka oli käyttänyt suuren osan isoäidin perinnöstä talon ostoon ja jota nyt nimitettiin tilanomistajaksi, tervehti ilolla sitä hetkeä, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa saattoi astua oman kynnyksensä yli.
Vaikka ajat olivatkin näin vaikeita ja surullisia, ei se onni, jota molemmat parit tunsivat, ollut vähäisempi kuin hyvinä päivinä. Ajan vakavuus oli päinvastoin opettanut heille, että joka hetki, minkä omistamme, on lahja Jumalalta ja käytettävä hyvän palvelukseen; sillä jo seuraava silmänräpäys voi riuhtaista meidät pois toistemme luota, ja jokainen lausumamme katkera sana kiusaa ja raatelee meitä enemmän kuin mikään muu, sitä kun ei enää voi peruuttaa.
Kun vaunut illalla ajoivat pois, jäivät pappi ja hänen vaimonsa yksikseen; mutta kyynel, joka kimmelsi Karen-rouvan silmässä, ei ollut surunkyynel, vaan se oli kummunnut kiitollisuudesta Häntä kohtaan, joka oli säästänyt hänet ja hänen puolisonsa sekä nuo kaksi nuorta naista surusta, että olisivat nähneet poikien lähtevän sotaretkelle.
Vielä vallitsi Tanskassa rauha. Tykkien pauke sieltä rajan takaa kuului heikommin, ja voittoa-rukoilevat äänet mykistyivät, sillä epätoivoiset ihmiset olivat muuttumaisillaan koneiksi, joiden täytyi vain totella mitään ajattelematta ja tuntematta, kuin mielipuolisuuden pelossa.
Mutta toiset toimivat heidän puolestaan, rauhanrukous kohosi yhä korkeammalle, kunnes se kerran ehti Jumalan valtaistuimen eteen.