"Lääkäri on täällä ja tahtoo kernaasti puhutella rouvaa."
Rouva Ursula kavahti hämmästyneenä pystyyn.
"Lääkäri? Onko Else jo tutkittu?"
Sairaanhoitajatar katsoi häneen käsittämättä, ja rouva lisäsi epätoivoisesti:
"Ah, nyt muistan! Poikani on myöskin sairaana. Kyllä minä tulen."
Hän astui verkalleen sairaanhoitajattaren jäljestä, ja Mörck pyysi Poulia hankkimaan vaunut, koska he heti matkustaisivat Skovbyhyn kuulemaan, kuinka Else jaksoi.
Kun Poul paluumatkalla kulki paikan ohi, missä kauhistava tapaturma oli sattunut, sulki hän silmänsä ja puristi käsiänsä yhteen pelosta, että hänessä herännyt halu hypätä ulos junasta kävisi ylivoimaisen valtavaksi. Vaunu oli täynnä matkustajia, ja näiden levollinen rupattelu jokapäiväisistä asioista rauhoitti häntä, ja hän pakotti itsensä ajattelemaan jotakin muuta.
Mutta Skovbyn sairashuoneessa istui Mörck vaimoineen tyttärensä vuoteen ääressä. He eivät puhuneet, mutta heidän silmänsä eivät irroittuneet valkoisesta haamusta, jonka mustat hiukset pään ympäri asetetun kääreen alta pyrkivät kahtena palmikkona hänen hartioilleen. Lääkäri oli antanut heille toiveita. Tyttö ei ollut saanut sisäistä vammaa, ja päässä oleva reikä oli ommeltu umpeen; mutta hänen hermostonsa oli saanut kovan tärähdyksen, joten ainoastaan täydellinen lepo ja hiljaisuus voi hänet pelastaa.
Else, joka oli nukkunut, avasi silmänsä. Hän puhui aluksi hiukan ristiin ja kyseli haikaroista, joita oli pappilan katolla, mutta Mörck silitti rauhoittavasti hänen poskeansa.
"Isä!"