* * * * *
Svend oli onnellisesti sivuuttanut taudinkäänteen ja söi nyt äitinsä suureksi riemuksi kahden edestä. Ursula-rouva oli ollut kovin vakava ja itseensäsulkeutunut Elselle tapahtuneesta kamalasta onnettomuudesta asti, ja Mörck, joka itse oli kärsinyt paljon surressaan lemmikkinsä kärsimyksiä, oli sen huomannut. Eräänä sunnuntai-iltana, käytyään Skovbyssä, missä Elsen paraneminen edistyi nopeasti, hän otti vaimonsa käden omaansa, ja he istuutuivat tämän pukuhuoneeseen, sitte kun ensin olivat kieltäneet ketään sinne tulemasta, vaikkei siinä suhteessa oikeastaan ollutkaan mitään syytä levottomuuteen. Molemmilla palvelijattarilla oli lomaa, ja Svend, joka sai olla jalkeilla vain pari tuntia päivässä, oli jo kauan sitten mennyt levolle. Poul puuhaili tavallisuuden mukaan suurta lääketieteellistä keksintöä. Svendin ruokahalu — jota muuten useimmat taudista toipuvat, varsinkin keuhkotulehdusta poteneet osoittavat — oli tukenut Poulin mielipidettä. Hän yritti keksiä jauhelääkkeen, mikä ehkäisisi kaiken nälän, samalla kun se tuottaisi ruumiille ravintoa useiksi päiviksi. Ja Svendin nukkuessa — nykyään hän nimittäin nukkui aina, milloin ei syönyt — oli koko iso pöytä tulvillaan kaikenkokoisia ja -värisiä pulvereita, ja Poul seisoi säteilevin silmin ja kuumeentapaisesti hyörivin käsin tekemässä kokeita. Mikään ei siis uhannut häiritä aviopuolisoiden rauhaa.
Mörck katsoi huolestuneesti vaimoonsa:
"Sinun ulkonäkösi ja olemuksesi on viimeaikoina tehnyt minut levottomaksi. Onko tuon muutoksen aiheuttanut pelko siitä, ettei Else täydellisesti parantuisi?"
"Ei, Nils, se on jotakin muuta — jotakin, mikä uhkaa riistää minulta unen ja mielenrauhan."
"Tahdotko kertoa minulle, mitä se on?"
"Tahdon kyllä. Olethan sinä aina ollut paras ystäväni, paljoa parempi kuin olen ansainnut."
Mörck taputti hänen kättänsä, ja rouva aloitti.
"Muistatko ensimäistä iltaa sairaalassa, kun Else näki, että olimme hänen luonaan?"
Mörck nyökkäsi, ja toinen jatkoi: