"Lähteekö Erik mukaan?"
Else punastui omasta kysymyksestään, mutta Carstensen ei sitä huomannut. Hän tyhjensi juuri limonadilasia. Eräistä syistä hänelle ei koskaan tarjottu alkoholijuomia. Elsestä tuntui, että kului iäisyys, ennenkuin hän vastasi. Vihdoin hän laski lasin pöydälle ja kuivattuaan huolellisesti suunsa punaruutuisella nenäliinalla sanoi verkalleen:
"Erik? No tietysti. Juuri hänen syntymäpäivänsä vuoksi he tulevatkin.
Se on hänen syntymäpäivälahjansa."
"Välittäneekö hän siitä?"
Else hypisteli hiukan hermostuneesti valkoisen pehmeäsilkkisen pukunsa pitsikaulusta, mutta Carstensen sanoi vakuuttavasti:
"Tietysti hän välittää, koska hän itse sitä ehdottikin. Hän oli päivän merkityksen johdosta saanut lomaa ja tahtoi kernaasti käyttää sitä oikein hauskalla tavalla."
"Niin, minulle se tietenkin on samantekevää. Kysyin etupäässä äidin tähden — täytyyhän hänen tietää, kuinka monta meitä tulee."
"Vai ni-i-in?" Carstensen katsoi häneen älykkäästi, ja äkkiä selvisi hänelle, ettei se tytölle ollut niinkään samantekevää. Olihan tullut hiukan punanhohdettakin poskille.
Hän istuutui ja alkoi näppäillä kitaraa, mutta Else tarttui innokkaasti englantilaiseen oppikirjaan; hänenhän täytyi koettaa lukea samaa kuin toiset koulussa.
He istuivat pienen pyöreän pöydän molemmin puolin puiden alla, ja raikas ilma, joka löyhytteli mitä pirteintä tuoksua päivänsäteiden lämmittämästä nurmikosta, huokuili heidän ympärillään.