Hän oli perämies. Minä asuin pikkukaupungissa erään vanhan akan luona matalassa hökkelissä. Sain lukea paksua pipliaa ja puolata lankaa pitkät arkipäivät, kun akka kutoi.—Ainoa lysti oli, kun sunnuntai-aamuna akka osti kymmenenpennin rieskaleivän ja antoi minulle siitä puolen ja vieläpä kermaa kahvin sekaan, arkeoina pantiin siihen maitoa ja usein sain juoda kahvia mustana. Kun olin tuon leipäni syönyt pantiin päälleni kretongilänninki—se oli pyhähame talvellakin vaikka olisi ollut kuinka kova pakkanen. Arkeoina sain pitää vanhaa kulunutta sarka-hametta, joka oli tehty äitini vanhasta. Äiti oli olutpanimossa imettäjänä ja sitten lastenhoitajana ja osti itselleen kerran vuodessa uuden hameen ja antoi vanhan minulle. Tuossa ohuessa kretongipuvussa vei kasvatti-äiti minut kylmään kirkkoon. Se oli täynnään mustaan puettuja ihmisiä, jotka nyökyttivät usein päätään, kun pappi sanoi Jeesuksen nimen ja tuota nykyttämistä katsellessani ja papin saarnaa kuunnellessani tuli minun niin uni, että silmät kirvelivät ja päätä pakotti. Kun tultiin vihdoin kirkosta pois, ja mentiin kotiin, sain syödä tuoreita keitetyitä silakoita kesällä, talvella oli pala paistettua suolaista sianlihaa, niin pieni palanen, että yhteen suuhaukkaukseen mahtui. Sillä välillä söimme arkeoina perunoita, silakkalaukkaa ja palan kuivaa hapanta reikäleipää, joka aina oli vähän homehtunutta. Kun sunnuntaina olin syönyt silakkani, piti minun lukea postillaa, sillä akka ei nähnyt lukea itse—ja sitten sain mennä tunniksi katsomaan, kuinka muut lapset laskivat mäkeä kelkalla meidän kortteerikuntamme päässä. Minulla ei ollut kelkkaa enkä rohjennut sellaista uneksiakaan. Kun vilusta kohmettuneena tulin kelkkamäeltä kotiin mentiin jälleen iltakirkkoon kello 4 ja sen jälkeen kello 6 rukoushuoneeseen ja sitte nukkumaan, sillä aamulla piti puolata lankaa kello kuudesta viimeistään, että ehti saada riittävän määrän valmiiksi, ennenkuin meni kansakouluun. Tätä kesti neljätoista vuotta, kunnes kasvatti-äitini kuoli. Äitini ei ollut minusta paljon välittänyt, eikä hänellä ollut siihen aikaa eikä varaakaan. 100 markkaa antoi isäni äidilleni minun syntyessäni ja se meni äidin ylöspitoon ja ensi hoitooni. Sitten äiti meni imettäjäksi ja sai palkkaa 18 markkaa kuussa ja kun hän ei siksi enää kelvannut, sai hän 10 markkaa. Siitä hän maksoi minusta kymmenen markkaa kuussa ja koetti joskus haalia kokoon minulle vaatteita, kunnes hän meni naimisiin ja sai perheen, josta ei minulle mitään riittänyt. Kasvatti-äiti piti minua sitten armosta, kunnes lopetin 12 vuotiaana kouluni ja sain laputtaa mailmalle palvelemaan. Jouduin eräälle vanhalle leskirouvalle, joka pani minun tekemään aika-ihmisen töitä, ja kun en jaksanut märkää pyykkiä kantaa ämpärillä rantaan sotkettavaksi, sain selkään, vaan en uskaltanut siitä hiiskua sanaakaan, sillä rouva oli kaupungin vaivaishoidon johtokunnassa—ja kasvatti-äitini sai vaivaisapua. Jos olisin aikaan saanut rouvalle ikävyyksiä olisi hän kieltänyt kasvatti-äidiltäni tuon ainoan avun ja tulon ja hän olisi taas ottanut äidiltäni maksua elättämisestäni ja äidin mies olisi pidättänyt palkkani tahi kieltänyt minulta kirjaa palvelemista varten, niin kauvan kuin olin ala-ikäinen. Ja minun ikäiseni tyttö sai kiittää Luojaa, että sai palvella edes ruuasta. Minä sain toki 2 mkaa palkkaa kuussa. Pääsin vihdoin rippikoulusta—sieltä erääseen hotelliin keittäjä-apulaiseksi—sieltä höyrylaivaan. Sen laivan perämies lupasi naida minut.—Rakastin häntä ja toivoin itselleni kodin hinnalla millä tahansa.—Tuo mies petti minut, sain lapsen. Se kuoli kurjuuteen maalla.—Tulin Helsinkiin. Lastasin lankkuja Söörnääsissä, sain taudin siitä, en jaksanut enää kauemmin raskasta työtä tehdä—rupesin silittäjäksi, en kostunut liioin silläkään.—Tein kuin muut kaltaiseni—otin rahaa eräältä maisterilta, joka nyt on opettaja. Hän oli sukupuolitautinen, minä olin toki siitä taudista ennen vapaa. Hän ei puhunut minulle, mitä tautia hän sairasti. Minä en uskonut löytyvän niin katalia ihmisiä sivistyneitten joukossa, että tieten puhtaan ihmisen saastuttaisi. Hän toimitti minut päälle päätteeksi Vanhaan klinikkaan ihmisten merkattavaksi.—Sieltä palattuani pantiin minut poliisin rulleihin—jatkoin pakosta alkamaani ansio-etsintää. Nyt olen mikä olen.—Halveksitko minua!?
MIKKO.
En.—
ALMA.
Ei tämäkään elämä minua huvita, mutta kun en parempaakaan tiedä.—Jos minuakin joku rakastaisi.—
MIKKO.
Rakastanhan minä sinua!—
ALMA.
Rakastat! Vaan et mua nai.