Noh Herran ihme, kun ei ihmisillä saanut enää lapsiakaan olla, sillä silloin ei saanut huoneita. Lapset muka huusivat pihalla ja häiritsivät muitten hyyryläisten rauhaa. Eivät suinkaan ne puukappaleita ole ne raukat. Ja kuin eivät ne herrojenkaan lapset osaisi huutaa, mutta työmiehen lapset ne raukat ovat kuin saastutus.—
SIIVONEN.
Noh, noh!
TOLOSKA.
Joskus ihminen sydämensä purkaa. Minua oikein sapettaa. Tuossa eräs muurarin vaimoraukka, ei saanut huoneita, vaikka maksoi hyyrynsäkin etukäteen.—Hänellä oli muka liian paljon lapsia. Noh, kuka niitäkään viitsisi pitää, jollei työmies tolvana? Eiväthän ne herrasväet viitsisi sitä vaivaa nähdä. Ja lapset ne sentään joskus maata kyntävät, ettei nälkään kuolla.
SIIVONEN.
Toloskan pitäisi puhua työväenkokouksessa.
TOLOSKA.
Minä!—En minä minnekään kokoukseen mene.—Mutta kyllä minä tässä väliin sydämystyn, kun minä maailman menoa katselen.—Ja minä olenkin jyrkkä, kun minä suutun.