SIIVOSKA.
Kyllä tyttäretkin voivat äidin sydäntä survoa,—älkää sanoko!— Kuinka moni on saanut tyttärensä turmeltuneena kotiinsa, varsinkin meikäläisistä.
VIRTASKA.
Ei luulisi sentään, että kaikki olisi ollut turhaa, kun on parhaansa mukaan koettanut.
SIIVOSKA.
Synti tulee niinkuin halla. Se ei tunnu, ennenkuin se on jo hävittänyt!
Niin se on, niin se on.
VIRTASKA.
Ei teidän nyt sentään sovi itseänne soimata.
SIIVOSKA.
Ei ei! Mutta väliin minä ajattelen, enkö minä ole turhamielisyydessäni heittänyt lastani maailman viettelykseen, ja antanut hänen maistaa synnin puusta. Ja jos hän kerran käärmeen kiusauksesta lankee, niin täytyy minun huutaa: miksi laskin minä lapseni maailmalle, kun en voinut häntä varjella!—Voi, Virtaska, te ette tiedä mitä äidin sydän tuntee, kun hän tietää lapsensa olevan kotoa poissa. Joka isku, joka kohtaa hänen lastansa, se menee häneen kuin puukon pisto avoimeen haavaan, sillä niin on äidin sydän arka—