Mutta voi hirmuista! Äiti heräsi, ja havahti ylös; ja paikalla taas
Ollin kaulukseen kiini.
"Sinä kelvoton kakara! Mitä sinä ajattelet? Tuumailetko karata?"
"Voi tuota äitiä, kun on hupsu! Unta minä nä'in. Olin taaskin rakkaassa kodissani, ja nä'in, miten me kisasimme kotikartanolla, ja sinä tuuppasit minua niskaan, ja siitä luultavasti se tuli, että minä putosin tästä lattiaan", puolusteli Olli itseänsä.
"Niin kai!" sanoi äiti. "Mutta minä nä'in myöskin unta; ja se oli sellaista, että sinä olit karkaavinas; mutta minä sain tukastas kiini juuri, kuin olit päästä ulos!"
Ja niin sanottuaan meni äiti, ja pani pitkälleen kynnykselle poikittaisin, ett'ei suinkaan enään tarvinnut peljätä pojan pakenevan.
"Niin", sanoi Olli, ja paneusi penkille jälleen. "Luuste koira unta näkee, niin tekin äiti-parka. Te luulette minun aikovan karata".
Mutta äiti ei vastannut enään mitään, vaan nukkui rauhassa aamuun asti.
Olli-raiska väänteli itseään, eikä saanut unta juuri sanottavasti.
Häntä vaivasi ajatus, miten päästä äidistään. Mutta hänen täytyi tyytyä
kohtaloonsa.
Tulipa sitten aamu, ja lähdettiin taaskin liikkeelle. Kuljetaan teitä, jos jonkinlaisia. Tuleepa siinä jo paikka yli pääsemätön. Vesi oli noussut viimeisten sadetten vuoksi, ja vienyt sillan mennessään.
"Kyllä me tästä pääsemme", sanoi Olli ja rupesi paikoilleen jäänyttä käsipuuta myöten ryömimään yli.
"Älä mene hukuttamaan itseäs!"