"Taidan niinkin", vastasi Olli.
"No, sittepä kelpaa", sanoi isä hyvillänsä. "Saat kirjottaa minulle rätinkejä, ett'ei tarvitse aina suu sanalla julistaa saataviansa".
"On mar se hauskaa", tuumaili Olli. "Paperi-lippu puhuu, ja mies on itse vaiti, kuin seinä".
"Vaikkapa ei juuri niinkään, niin on se vähän herramaista kuitenkin", vastasi taatta.
Siihen loppui taas pakina sillä kerralla. Isä istui ja neuloi, ja Olli oli myöskin oppinut jo kuromaan kenkärajoja. He olivat siis yhdessä työn toimessa. Ja se oli taas oikein.
Mutta sen mukaan, kuin Ollille tuli vuosia, tuli hänelle taitoakin. Isä ja poika seurasivat yhdessä pitäjällä neulomassa, ja siitä ilosta Olli paljon piti. Vanha vapautensa halu syttyi hänessä jälleen, ja sen tähden olisi hän neulonut, vaikka aina pitäjällä.
Pitäjällä sai hän tilaisuuden kaikenmoisiin juoniin ja vehkeisiin.
Kerronpa tässä muutamia hänen sankari-töistään.
Ehtoisin oli kylän poikasilla tapana tulla kokoon johonkin taloon, ja siinäkös sitä sitten myllättiin, ja peuhattiin, painia lyötiin, "kissan häntää" vedettiin, sokkosilla oltiin, ja "kiiskiä ongittiin"; ja Olli oli heistä aina paras, vaikka oli usein pienin ja vähä-väkisin kasvultansa.
Oltiinpa Ojalassa eräänä ehtoona koolla. Sokkos-leikki kävi hyvin laatuun; mutta "kissan-hännän" vedossa ei Ollia luonnistanut, hän kun oli heikko voimiltaan. Koko poika-laumassa ei ollut yhtään, jolle hän olisi piisannut.
"Mutta", sanoi Olli, "pannaanpas 'kissa kenkään', niin siinä minä ainakin olen vertaisenne, ell'en parempikin".