Olli jatkoi vielä esitystään isälleen, kokien häntä viehättää tuumansa todenperäisyydellä ja mahdollisuudella.
"Emmekös ole oppineet nahkaa liimaamaan, samoinhan puutakin liimataan?
Tai emmekö osaa puleerata nahkaa? Sama lienee keino puunkin kanssa.
Häh?" puheli hän innolla.
Ja Olli rupesi toimesta tekoon, haki kokoon tarvittavat kapineet ja vanhat suutari-laudat.
Äiti-muori, joka jo myöskin oli kruunattu harmailla haivenilla, ei ollut koko keskustelun aikana mitään virkannut; mutta nyt hänkin avasi suunsa ja sanoi:
"'Mitä mies tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo'. Pojalla on oikein. Tee,
Olli, ensinkin nätti sokeri-arkku!"
"Sepä hyvin sopii", vastasi Olli. "Sinä tiedät, minkä näköinen sellainen kapine on, ja voit minua opettaa".
"Voin kylläkin; mutta sinulta puuttuu kaksi tarpeellista työ-asetta.
Sinulla ei ole hukuporaa eikä höylää", puhui äiti-vanha.
"Pekka saapi mennä Löyhkäriltä lainaamaan".
Pekka oli Ollin nuorempi veli, noin kolmentoista vuotias nulikka; ja hän oli kohta valmis, kuin "Lukkari sotaan" lähtemään Löyhkärille; saihan siten päästä kylään taas hiukkasen.
Mutta Pekka ei ollut ennen kuullut nimeä "hukupora", ja sentähden piti hänen mennessään ehtimiseen hokea "hukupora, hukupora", ett'ei se vain häneltä unehtuisi.