"Minä rupean nyt vuorostani sinun oppi-pojaksesi. Tehdäänpäs suutarin verstaasta nikkarin verstas!"
Ja niin tehtiinkin. Matti-suutarin pirtissä nikkaroittiin, liimattiin, naulattiin ja nakutettiin nyt niin, että kankaat kajahtelivat.
"Nyt on maailma kääntynyt juoksussaan", arvelivat ihmiset. "Suutari on ruvennut nikkariksi. Mitä uusia vielä tapahtuneekaan tässä matoisessa maailmassa?"
Mutta eipä uudet nikkarit siitä huolineet. He nikkaroivat yhä vain. Ja voi ihmettä! He tekivät työtä, joka kelpasi "vaikka kenelle". Ja Olli oli niin innostunut ammattiinsa, ett'ei joutunut rippikouluunkaan lähtemään sinä kesänä, vaikka oli jo talvella itsensä sitä vasten hankkinut.
"Eihän vuosi vaaraa tee", arveli hän ja höyläsi sitä innokkaammin.
"Kerkeänhän ensi kesänäkin vielä".
Mutta kun "mestarit" olivat eräänä päivänä juuri ahkerassa toimessa, kokeessa panna piironkia kokoon, jossa emokin oli mestarina, niin lähettipä paholainen Löttösen lörppö Leenan pirttiin pujahtamaan.
"Ähä ludeet!" sanoi hän kohta, kun sai nenänsä näkyviin, ja sai nähdä entiset suutarit piironkia puristelemassa kokoon. "Nyt on porpannattu! Ei nyt enään näytä kenkärajoja rypistettävän. Tuoss' ois' yhdet, jotka tarvitseisivat naskalia ja pikilankaa", ja samassa nosti hän vanhat rajansa ylös mestarien nenän alla.
"Mene sen tuuttiin!" sanoi vanha isä. "Ja tuoss' on suutari!" sanoi Olli ja pisti liima-pannunsa Leenan jalan alle, niin, että Leena astui juuri pannuun, ja sai koko tossunsa täyteen kuumaa liimaa.
"Voi, tulen vietävä, mitä teit!" huusi Leena ja hyppeli, kuin harakka rikka-tunkiolla. "Pirun kakara kuin poltti jalkani ja liimasi sukkani kiini niin, ett'en taida enään koskaan saada pois. Voi, voi, voi!"
"Kuinkas niin teit?" nuhteli äiti.