"Ei; et sinä tukasta talaa; mutta laulu on, näetkös, sillä tavalla. Sinä talutat käsikynkästä kauniisti. Ja sinun kärsimises ja hyvyytes ei pidä palkitsemata jäämän. Minä lupaan, ja minä pidän lupaukseni, — minä lupaan lakata juomasta".
"Auttakoon Jumala, että voisit sen tehdä! Sitä minä rukoilen joka päivä".
"Ja-ah, akka kulta! Sananlasku sanoo näin: varkaan vala, huoran huokaus ja juopuneen Jumalan-palvelus ovat yhtä; mutta sen minä sanon sinulle Liisa Oivallinen; minä Olli Oivallinen sanon sinulle, ett'ei sinun tarvitse enään etsiä minua juoma-paikoista, vaan pajasta tahi nikkari-verstaasta, jos joskus en ole ajallani kamarissas sinun tykönäs, — juuri sinun tykönäs — — — ja pikku Ollin. Usko minua!"
"Käyhän pois main!"
"Käyn kylläkin, etkös sitä näe?"
Ja niin sitä mennä nuhjattiin kotia kohden. Olli viskautui vuoteelle ja Liisa, hoidettuaan pikku Ollin, kiirehti myöskin ison Ollin viereen, kun viimeinkin oltiin kotihin keritty.
Seuraavana aamuna uudisti Olli lupauksensa Liisalle, ja päätti sen näin:
"Jos minut vielä toiste juoma-seurasta tapaat, niin en ole enään koskaan Olli Oivallinen, vaan kantapäästä kiireeseen saakka Olli Kelvoton".
"Muista lupaukses!" sanoi se hyvä ja rakas Liisa ja painoi päänsä Ollin rinnoille.
Olli häpesi sitä ystävyyttä, jota Liisa osotti hänelle, kiirehti ulos ja itki nurkan takana hävyn kyyneleitä.