Pyydän anteeks'! Armollisen rouvan tahdon mukaan tulee tapahtumaan!
(Menee.)
KAARINA (yksin.)
Kuink' on elo ihana ja kaunis! Kaikki muuttanut on väriänsä: Talot valkeet nuo ja tiilikatot, kirkot torneineen ja linnoitukset, saaret, salmet, männiköt, niin myöskin vehreet tammet nuo. — Maa on niin kaunis! — Ihmisetkin muuttuneet on kaikki, katselevat minuun hymyellen. Onnetar mua seuraa kaikkialla, kuljen ruusuin, kukkasien päällä. Jotkin suomukset on silmistäni pudonnehet eilispäivän jälkeen. Eilen tuskin nimeltänsä tunsin miestä, joka nyt on mulle kaikki! — Kirsti-rouva, oi kun oisit tässä! Suudella sun nuuskanaamaas voisin riemusta — kun autoit meidät yhteen. Voisin antaa yhden tuhansista hänen antamistaan sulle näytteeks'. — Eilisaamuna viel' olin köyhä, kurja niinkuin alli aaltoloilla, murheinen kuin syysyö pitkä, synkkä. — Nyt kuin onnenaatos autuaitten, tai kuin päivännousu kevätaikaan! — Ihme! Turun ritarit mun vasta löysivät, kun minut ensin löysi Olaus Hordinch, meren vapaa kotka. — Jokainen nyt kehuu silmiäni. — Jäljessäni juoksevat nyt kaikki: vanhat, nuoret, naineet, naimattomat etsimässä tilaisuutta antaa suuta manttelini liepehelle. — Runoutta pursuu suusta kaikkein, täynnä rakkautta, lemmen tuskaa. — Runottomin heist' on Olaus Hordinch, — tulee, syliin ottaa, muiskun antaa — kysyy: "Kuinka jaksat pulmuseni?" — Näkisitpä herra Kuokkinainen! Siin' ois sulle oivaa koulutusta. — Surkein on tuo ritar' Kovasydän sairaan rakkautensa hommailuissa. — Kokoo taskuhunsa tieltä hiekan, johon kengälläni jäljen poljin. Vedet silmistä häll' aina virtaa, milloin hälle hyvän taikka pahan sanan lausun, yhteen sattuissamme, jolloin änkyttää hän: "Nöö, nöö, — öö", Siihen vastaan: "Niin, niin, aivan oikein. Kaunis ilma tänään, linnut laulaa."
(Nauraa:)
Runoutta laadultaan on tuokin, pelkkää riimiä, ei mitään muuta. Melkein sanatonta, tunteellista. — Säälittävä on tuo ritarparka!
Ah voi! Rinnan alle koskee aatos, mieli kurkkuun nousee huomatessain, että huomenna jo tääll' on tyhjää, että ensi yönä pois jo lähtee Olaus, sydämeni ilo, turva. — Torstai-aamun aurinko kun nousee, Ruissalon se typötyhjän kultaa. — Sitten minä alan paastoajan, kuinka pitkän, — Jumala sen tietää. Pilkkasin sua, ritar' Kovasydän, mutta saanen huomeneltain käydä autioissa lehtokäytävissä sinun laillas' yksin, hyljättynä, etsimässä jälkee saksansaappaan, jolla Olaus Hordinch hiekkaa polki. Kokoon helmoihini joka jyvän säilyttääksein kultarasiassa…
OLAUS HORDINCH (tulee varovasti sisään perältä vasemmalta.)
KAARINA (huomaa hänet.)
Joku tulee! — Se on Olaus Hordinch! Kuinka ihanaa! Hän tulee yksin! — Tästäpä voi soma juttu nousta! Hiipisinkö pakoon, — vaiko jäisin? Jalat käskee pakoon juoksemahan, sydänparka kapsahtamaan kaulaan! —