— No — terveeks miehet! ja ryypyn jälkeen: — Nämä olivat nyt oikeat piiskaryypyt, ruoskan vihkiäisryypyt — hehehehe!
Jo nauroi Hemmakin, ei siitä syystä, että hänellä olisi ollut jotakin mielihyvää, vaan vanhasta tottumuksesta. Niin kauan nimittäin, kun hän valtiota oli palvellut, oli hän osannut aina hymyillä ja nauraa, jos esimies, tai se, joka milloinkin esimiehen sijainen oli — tällä kertaa vallesmanni — nauroi, tai sanoi jotakin mukavaa. Perämies ei sitä hyödyllistä luonteenominaisuutta ollut ennättänyt vielä hankkia — hänhän oli palvellut valtiota — se on vallesmanniaan — vasta niin lyhyen ajan ja jostakin syystä ei hän sitä taitoa oppinut koskaan.
Ryyppyjen jälkeen sanoi vallesmanni:
— No — kuinkas sitten tehdään niiden suolalaivan tavaroiden kanssa.
Silloin vilkastui perämieskin ja sanoi:
— Niin kuinkahan niiden kanssa tehdään, ja Hemma lisäsi:
— Eihän ne voi tämän Kallunkaan huostaan jäädä?
— Eipä tietenkään, sanoi vallesmanni. — Minä olen tässä asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että tämä perämies lähtee ensi yönä purjehtimaan maan taa ja ottaa lähtiessään kaiken sen varastetun tavaran minun jahtiini — purjehtii yön Mustankallion tienoilla länsirannikolla ja on löytävinään meressä ajelehtimassa jotakin sen suolalaivan jäännöksiä, mastoja, ynnä muuta, ja löytävinään nämä purjeet, köydet ja lokit, tuo ne aamulla märkinä satamaan ja kutsuu teidät, tullimiehet, tarkastamaan ja takavarikoimaan tavaran. Tehkööt tullimiehet sitten lain mukaan.
— Mutta eipä tämä taida niin mennä, arveli perämies.
— No miksei?