Pastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin vakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi jotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi paistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui lukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:
— Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka lukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:
— Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?! Ooho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset riensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla pöytää eri asioista.
Mieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen kahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä suuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua vaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.
Joku lausuikin, että: "Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin, muulloinkin kuin jouluina — pitkin talvea — ja kesälläkin!", johon pastori lisäsi:
— Hm! "Tehkäämme tähän kolme majaa!" Eikö niin! — Aina yhdessä oloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan — johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:
— Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme keskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme hukkaan kuluisi.
— Hm. — Hm, tuumi puheenjohtaja.
Sieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun pyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun, tarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä koulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun pastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.
* * * * *