— Se entinen vallesmanni sitä hoki — varsinkin loppuaikoinaan. Ei se selvän ihmisen puhetta olekaan, se on hullun puhetta! Voi, voi! Kyllä täällä sitten näki ja kuuli viime talvena vaikka mitä!
— Vai niin!
— Vaikka mitä! — Kauhein oli eräs syysaamu, viime marraskuussa. Se reistas ja joi aina aamuyöhön yksinään kammarissaan, käveli edestakaisin, kiljui ja takoi nyrkkejään seiniin. Kello kahden aikana se tavallisesti väsyi ja nukkui ja heräsi neljältä. Sellainen tapa sillä oli, vainaalla. — Sanotaan, ettei kuolleista saa puhua mitään pahaa, mutta minä meinaan, että elävistä vielä vähemmän, vai mitä?
— No — olkoon nyt niinkin.
— Niin se onkin! Ja eikä tämä mitään pahaa olekaan. — Eräänä yönä se taas meiskasi kello kahteen ja heräsi kello neljä ja alkoi huutaa, huutaa vain ilman sanoja ja kävellä pitkin permantoa. Minä heräsin kanssa ja hiivin sen ovelle ja koetin avaimen reiästä tirkistellä, mutta eihän siitä paljon nähnyt. Minä meninkin ulos ja kiipesin yhteen puuhun, joka on sen makuukammarin ikkunan kohdalla ja näin kaiken ja kuulin kaiken ja se oli kamalaa!
— No?!
— Se oli käynyt polvilleen ja rukoili kädet ristissä ja ojennettuina kammarin lakea kohti. Se huusi niin kovalla äänellä, että minä kuulin joka sanan, joka sanan, liiankin hyvin, niin hyvin, että vielä seuraavana päivänäkin ne kaikuivat korvissani ja jos milloin joudun nytkin vielä yksin hiljaa istumaan eikä kuulu mitään muuta, niin alkavat kaikua korvissani hänen rukouksensa sanat. Se oli kamala rukous, kun muistaa ne itkevät, partaiset kasvot ja huutavan äänen — niin — parkuvan äänen: "Herra Jumala!" se huusi, "Rakas taivasten Jumala! Armahda minua ja lähetä enkelisi minua lohduttamaan, ennenkuin järkeni valo sammuu! — Rakas taivaallinen isä! Anna minulle uusi sydän ja uusi henki ja opeta minut oikein hallitsemaan tätä villiä kansaa, jonka keskuuteen minä olen heitetty. Armahda minua niiden juonelta ja kavaluudelta, jotka täällä merenluodolla asuvat! Ja anna, oo taivahan Herra, minulle oikea aviopuoliso, joka minua rakastaa ja laittaa minulle ruokaa ja suojelee minua niiltä, joilla on kavalia aikomuksia minun suhteeni!" — Niin se huusi ja paljon muuta. Sitten se vaipui lattialle ja jäi siihen paitasilleen makaamaan ja minä luulin, että se kuoli. Minä tulin alas puusta, hiivin sisään, koputin ensin hiljaa sen ovelle ja sitten kovemmin, jolloin se huusi: "Kuka siellä?!" johon minä vastasin: "Minähän täällä olen, Miina. — Tulin kysymään, joko kahvin saa tuoda sisälle." — "Tuo viiden minuutin perästä", se sanoi ja minä vein. — Voi voi — ei vallesmanni tiedä yhtään mitään siitä, mitenkä tässä talossa on ennen eletty! — Se pelkäsi muita ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin! Minä sain aina kyökissä pitää tutkinnon niiden kanssa, jotka tulivat asialle ja käydä sitten selittämässä asian vallesmannille. Pelto-Kalluakin se lopulta pelkäsi, eikä uskaltanut sen kanssa mennä mihinkään!
— Minkätähden?
— No! — pelkäsi henkeään — tietysti! Mistäs sitten muusta syystä! Pelkäsi henkeään, ja ellei olisi niin kovasti pelännyt, niin ehkä olisi vielä saanut pitää henkensä ja elää kauankin ja saanut pyytämänsä aviopuolisonkin. Kuka sen tietää! Jokaisen on elettävä oma elämänsä, eikä toisen. Hänen oli elettävä oma elämänsä, eikä ole tämän taivaan kannen alla kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen elämä.
— Sinä olet viisas tyttö —