Sitten hän rupesi kirjoittamaan kirjettä veljensä pojille. Siitä tuli pitkä kirje. Hän kirjoitti monta tuntia. Lainaamme tähän siitä vain muutamia lauseita:
"Rakkaat veljenpoikani!
Kun te tänään illan suulla olitte täällä, teki mieleni jutella koko sukumme historia teille, koska näytitte kelpo miehiltä ja hyviltä ihmisiltä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa, aamuun asti ainakin, eikä tullut silloin sanojakaan suuhuni, mutta nyt alkoivat kaikki entiset asiat päässäni elää ja minä tahdon piirtää näille paperiarkeille rehellisesti kuin Jumalan tuomioistuimen edessä kaikki asiat täydessä valkeudessa, salaamatta kamalimpiakaan tapauksia ja niitäkään, jotka koskevat teidän isävainajaanne — —?
Näin olen parisen vuosikymmentä elänyt kuin maallisessa helvetissä — ulkonaisesti katsoen. Veljeni ryösti minun osuuteni isän perinnöstä ja lisäksi vaimoni Eupen perintörahat, niinkuin näkyy velivainajan isälleni kirjoittamasta kirjeestä. Tämä kirje, ihme kyllä, löytyi vasta tänään, ja se on nyt tässä minun pöydälläni ja minä panen sen tähän mukaan teidänkin luettavaksenne. Minä en vaadi teiltä takaisin rahojani sillä enhän minä niillä rahoilla voisi ostaa menetettyä perheonneani, tehdä tytärtäni jälleen eläväksi, itseäni ja vaimoani nuoreksi. Te ette siis voisi rahallanne tehdä minua onnellisemmaksi kuin olen. Minä en ole ketään pettänyt, en keneltäkään ottanut vääryydellä mitään, en ketään murhannut enkä onnettomaksi saattanut, ja vaikka minulla ei ole nykyjään leipää eikä särvintä, ei teetä, ei kahvia, ei sokeria, ei muuta öljyä kuin mikä lampussa paraikaa vielä on, ei rahaa eikä tietoa mistään elämisen tarpeista — ei lapsia eikä vaimoa — niin tunnen minä niin syvää Onnea, etteivät kaiken maailman meret kykenisi sitä peittämään, ja siitä syystä en minä tarkoita pahaa velivainajalleni enkä teille hänen jälkeläisilleen, vaikka olenkin tämän testamenttini kirjoittanut. Minä olen oikea onnen poika!"
Sitten Juuso lopetti kirjoittamisen. Hän valmistautui makuulle, mutta muisti kirjoitukseninnossa unohtuneen viskipullonsa ja ryyppäsi siitä kerran ja toisen. Se tuntui tekevän hyvää ja hän nosti vuoteensa viereen tuolin, jolle asetti viskipullon niin, että se oli hänen loikoessaan käden ulottuvilla. Hän jätti lampun palamaan. Kaikki tuntui hyvältä.
* * * * *
Sinä yönä ei oltu verkoilla, ja Euppe ja Miinakin makasivat kotona.
Aamulla varhain heräsi Euppe. Hän tunsi huoneissa lampun savun hajua ja muisti, ettei ainakaan hänen ja Miinan lamppu ollut savunnut siinä lyhyessä ajassa, minkä he ennen makuulle menoaan tulta tarvitsivat.
Miina heräsi heti sen jälkeen ja tunsi niinikään lampunsavun hajua, meni keittiöön ja kysyi äidiltään:
— Mistähän tätä lampunsavua on tullut?