Laivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet, lokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit, kartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat Ruokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa nojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan laiva hänen rannassaan.
Rantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi tavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille ilmoitettavaksi.
Seuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki herättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on pelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.
— Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt saraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla saatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun vei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä olkapäästä.
Tullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja kysyi huonolla kielellään:
— No — Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?
— Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara mikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.
— Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis ilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.
— On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?
— Jaa nyt minä muista. Se on kuunar "Messina", mut ei minä nyt tulla laivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy! Minä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu saraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla — minä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?