Humaltuneena oli Jerellä tapana laulaa omia sepittämiään lauluja.
Hän oli mestari sepittämään varsinkin pilkkalauluja, milloin Kenkä-Apin jaalasta:
"Joka tuhkanauloilla tehtiin",
milloin naapurikyläläisistä yleisesti, milloin lukkarista, milloin vallesmannista, milloin tullisyökäreistä, siitä Kipuna-Syökäristä erittäinkin, ja väliin itsestään. Tällä kertaa hoilasi Jere Santralle:
Älä sinä Santrani sitä sure, vaikka minä meriä seilaan!
Jeren laulu ei miellyttänyt Juusoa.
Siihen asti oli Juusosta kylläkin ollut yhdentekevää, kenen kanssa Jere seurusteli ja kenelle hän lauloi, mutta nyt ei.
Samoin oli hänelle ollut tähän asti yhdentekevää mitenkä Santra huvittelee, kunhan kotona tekee tehtävänsä, mutta nyt ei.
Juuso oli sinä iltana monta kertaa ajatellut Santraa — hänen oli vaikea ajatella muuta.
Matsedän Jyrin luona istuessaan oli hän vain pintapuolisesti kuunnellut vanhan Jyrin juttuja ja kaiken aikaa ajatellut Santraa, jonka oli kohdannut viimeistä viljasäkkiä saunaan tuodessaan ensi kertaa eläessään, niinkuin hänestä tuntui, ja ensi kertaa eläessään nähnyt tytön yleensä. Kun Matsedän Jyri haastoi amiraaleista ja muista, katsoi Juuso kyllä vanhaa Jyriä koko ajan silmiin ja jotain vastailikin Jyrille, mutta koko ajan oli ajatellut, mitä hän oli sanonut saunassa Santralle ja mitä Santra hänelle ja kun Euppe oli tuonut teetarjottimen pöytään ja vihaisesti heilauttanut hameitaan kiepsahtaessaan ympäri ylpeänä takaisin keittiöön lähtiessään, oli Juuso paikalla verrannut Euppea Santraan ja surkutellut itsekseen: "Kukahan onneton tuonkin saa ristikseen!" — tarkoittaen ristillä Euppea.