Juuso tunki tupakkaa piippuunsa ja ihmetteli samalla, mistä hänen päähänsä pälkähti taas tuo vanha hämärä muisto kotitalossa olevasta kammarista, jota hän ei ole vielä löytänyt. "Mistäs tuon piti taas juolahtaakin mieleeni?! Täytyypäs ottaa kerrankin selvä siitä huoneesta, kun pääsee tästä kotiin," tuumi Juuso, mutta kun hän oli vetänyt pari savua, heräsi hän täydellisesti ja kävi muistissaan läpi koko kotinsa, ulkoseiniä myöten ja läpi joka huoneen ja komeron ja havaitsi harmikseen, ettei hänen kotonaan vai olla ainoaakaan tuntematonta huonetta ja että kaikki oli vain unta.
Tämä unisarja seurasi häntä läpi elämän. Hän ei muistanut milloin hän sen näki ensi kerran — luultavasti jo lapsena tai hyvin nuorena.
Usein vielä vanhanakin miehenä hän oli siinä määrässä sen vallassa, että puolivalveille herättyään oli varma tuon aarrehuoneen löytämisestä, vieläpä joskus lähti unissaan sitä etsimään, kävelemään huoneesta huoneeseen, jolloinka lapset heräsivät ja nuorempi tytär kysyi peloissaan: "Kuka meillä kävelee yöllä?", johon Euppe vastasi: "Kukas se nyt muu olisi, kuin tuo papan tohros, joka unissaan kävelee." — "Mitäs isä unissaan kävelee?" — "Kukas sen tietää. Nuku sinä vain rauhassa!"
Vasta palattuaan vuoteensa reunalle ja vedettyään muutaman tupakan suuhun, heräsi Juuso täydellisesti, ja harmitteli, että tuo aarrekammio taitaakin olla sekin vain unta. — "Harmi ties!" — huokasi hän silloin aina itsekseen.
Niin tapahtui joka kerta.
Juuso pisti päänsä kajuutan luukusta ja kysyi Mikolta:
— No — missäs ollaan?
— Missäs tässä nyt vielä oltaisiin. Ruuskeri näkyy hyvin.
— No mutta johan Vailuodonkin pitäisi olla näkyvissä.
— Millä helkutin ajalla?!