— Kotiväellä ei taida olla aavistustakaan, missä "Vesa" tällä hetkellä purjehtii!, sanoi hän.
Ilta kului hauskasti jutellen.
Ei ollutkaan lähes viikon ajalla "Vesassa" kuultu montakaan sanaa.
Nyt tuli puhetta virtanaan. Juteltiin kaiken maailman asioista ja lopulta kotisaaren tytöistä. Niistä puhuminen tuntuikin ihanimmalta.
Santrasta ei vain maininnut koko iltana kukaan yhtä sanaa.
Puhuessaan esimerkiksi Eupesta, ajatteli Juuso koko ajan Santraa ja
Jerekin puhui mielellään kenestä muusta tytöstä hyvänsä kuin Santrasta.
Mikko sensijaan ei puhunut kenestäkään. Mikko ei välittänyt tytöistä. Häntä torkutti, ja näyttääkseen kuuntelevansa toisten puhetta, hän toisinaan törähti ihmettelevällä äänellä: "Jaa! Vai niin!" ja nauroi kun toisetkin nauroivat. Vahvan illallisen ja teen jälkeen vääntäytyikin Mikko koijaansa ja sanoi: "Maata minä menen, seilatkaa sitten Memeliin tai Danzigiin ja mihin hyvänsä, kunhan ei vain pohjaan seilata ja kunhan ei tule ainakaan tällä matkalla sellaista lumipyryä ja pillamusta kuin mikä oli. — Herättäkää minut kun koiranvahti alkaa! — Haastakaa te tytöistä siellä kannella, kyllä minä vielä kuuntelen, kun jätätte luukun auki."
Mitään ei hän kuitenkaan enää kuunnellut, sillä kuorsaus tuli miltei hänen viimeisten sanojensa mukana ja herätettiin hänet vasta täsmälleen kello 12 yöllä, Danzigin satamassa, möljässä, johon aivan hiljaa ja ääneti oltiin saavuttu ja ennätetty jo purjeetkin kääriä.
Juuso huuti kajuutan luukusta alas Mikolle:
— Hei Mikko! Koiranvahti alkaa! Nousepas kannelle!