Sitten kokoonnuttiin siellä ja täällä kalastajatuvissa kahville.
Oli tunne, että nyt olisi kahvi katettava permannolle ja siinä istuen juotava.
Voi voi!
— Mokomakin pojannulikka! — Josta ei tiedä onko se kala vai lintu! Kastamaton ja rokottamaton pakana, meren ajo, mikä kummitus ja kuvatus lieneekään, joka tuli vanhalla jaalanhaiskalla märkänä ja tyhjin taskuin maalle ja on nyt kohta kauppias! Ei sukkaparia, ei paitaa, ei vaatetta muuta kuin sen minkä päällä oli kun merestä maalle ryömi. Näkihän tuon nyt jokahinen!
Neljän viikon perästä olivat häät.
Niin oli Juosepista tullut kuin tullutkin kauppias. Usein hän ihmetteli kohtalon johtoa: Jos hänestä itsestään olisi riippunut, olisi hän parhaillaan köyhä ja velkainen jaalamies, joka kituu ja köyhtyy veloista ja koroista, mutta se toinen tiesi paremmin, se lykkäsi hänet jaaloineen tuhoon, ja ilman sitä ei hänestä olisi tullut kauppiasta.
Syksymmällä hän teki matkan kotisaarelleen kuutollaan, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja jossa oli uuden uutukaiset ruskealle vivahtavat purjeet ja kajuutta perällä ja skanssi keulassa, mahonkinen ruoriratti ja kolme matruusia kannella, joka hohti punertavalle hongalle ja tervalle.
Kotisaarellaan ei hän viipynyt kauan. Maksoi velkansa ja purjehti jälleen itään, omalle maallensa.
Maksettuaan velkansa Samelille sanoi Juoseppi nauraen:
— Nyt minä sitten voisin joskus tallata vaikkapa varpaillesikin!, ja sytytti palamaan hienotuoksuisen sikarinsa ennenkuin lähti.