Siinä ne pysähtyivät.
Tuuli rumisutti kirkon peltikattoa.
Tuuli käänteli joskus kirkkotarhan rautaista porttia, joka vongahteli saranoissaan.
Tuuli lennätteli lunta ja pyöritteli sitä lentäviksi patsaiksi.
Ne kiitivät pimeässä ohi heidän olinpaikkansa ja hautausmaan istutusten kuin laskiaiskisailuun heränneet kalpeat, kylmät vainajain haamut.
Ylempää — jostain avonaiseksi tai vaikka vain jonkun verran höllälle jääneestä ikkunasta kuului aika-ajoittain koputusta — kaksi kolme tai neljä koputusta ja taas hiljaa — vai kuuluiko se ylhäältä kellotapulista, jossa joku luukku pääsee heilahtelemaan, vai kuuluuko se kirkon sisästä, jossa kenties kirkon Haltija lyö nyrkkejään hartioihinsa — lämmetäkseen, tai muuten iloissaan. Jumala hänen tietää mistä se kuuluu!
— Miksi me tultiin näin kamalaan paikkaan, supatteli Anna-Marja liikutettuna ja nojautui lähemmä.
— Pakoon, vastasi Sameli tuskin kuuluvasti.
— Mitä pakoon, ketä pakoon, — rakas ystävä mitä pakoon?
— Itseämme.