* * * * *
Nuori ylioppilas sattui kulkemaan Arvidin ohitse, hänen siellä niin katkerasti itkiessään, että sydän oli vähällä haljeta. Kummastellen ylioppilas pysähtyi ja kysyi, osoittaen tyhjää pulloa miehen jalkain juuressa: "Oletteko juovuksissa, mies?" Arvid pidätti itkunsa ja katsahti nuorukaista. Pää oikean kätensä varassa vastasi hän:
"Se oli äsken täynnä; viinan olen kaatanut tähän hävityksen maahan."
Suuremmalla myötätuntoisuudella kuin äsken kysyi ylioppilas taas:
"Sanokaahan oletteko kipeä, niin haen teille apua."
Jotakin jaloa ilmaisi Arvidin raukea katse, kun hän vastasi: "Olen nyt jo parantunut!"
Sitten hän nousi seisomaan, pyyhki käden selällä kyyneleet silmistään, asettui taasen muutamalle puunrungolle istumaan ja virkkoi: "Olette nuori ja ylioppilas, niinkuin minäkin 30 vuotta sitten olin. Minä kaipaan veljeä, jonka kanssa saisin puhua. Jos tahdotte, nuori herra, kuulla hämärää eloni tarinaa, niin istukaa, ja minä olen oleva teille kiitollinen siitä hyvästä, että olette minua kuunnelleet, kun sydämeni on liian täynnä, voidakseni kestää yksin-oloa."
Ylioppilas istuutui, ja hänen kasvoihinsa kuvastui hämmästystä puhuva ilme. Arvid selitti hänelle, avomielisesti ja yksinkertaisesti, mitä jo tiedämme hänen elämästään siihen katkeraan hetkeen asti, jona hän jälleen näki Hedvigin.
"Hän mainitsi hiljaa nimeni", lisäsi Arvid epäröiden, "kun hän kajosi koivunrunkoon. Minusta oli, kuin hän siunatulla kädellään olisi kajonnut, heikkoon, syntiseen sydämeeni, ja silloin puhkesivat tunteeni ilmiliekkiin."
Arvid nousi seisomaan, katsahti merkitsevästi ympärilleen ja kysyi rohkeasti, mutta samalla arvokkaasti nuorelta ylioppilaalta: "Tunnetteko, herrani tämän paikan työnjohtajaa ja tahdotteko saattaa minut hänen luoksensa?"
Ylioppilas ojensi kätensä Arvidia kohti, mutta tämä ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Sanaakaan virkkamatta he molemmat menivät työnjohtajan luo, ja tämä käski Arvidin seuraavana aamuna, kirveellä ja lapiolla varustettuna, saapua työhön puistoon.