Tultuaan tupakkahuoneeseen näki hän nuoret sotilaat nauraa virnuilevan noita kummallisia, ivallisia joululahjoja ja ihmetellen mikä pahus oli osakkaana tässä pelissä. Oli kuin Ludvig olisi tullut pulasta toiseen. »Mutta eihän tuota enää voi auttaa», ajatteli hän ja vaivaten mitä surullisimmilla ajatuksilla aivoraukkojaan odotti hän illan päättymistä. Vieläpä hän tunsi sitäkin kauheaa pelkoa, että hänen Irenensä purkaisi kihlauksensa, kun hän saisi tietää, että hän, Ludvig, oli tuo »kadehtija» ja että Ludvig oli kutsunut Irenen isää »Pörröpääksi», ja käskenyt tämän — huh sentään!
— No, tuossahan on sulhanen, kuului kaikeksi onneksi iloisesti luutnanttein triosta.
— Lasi punssia täytyy toki herra Åkerfeltin juoda meidän kanssamme jouluaaton kunniaksi. Saako luvan olla?
Ja Ludvig joi, ja nuoret miehet kaikki vahvistivat tämän jouluaattoisen tuttavuutensa veljen maljalla ja menivät ilon vallitessa saliinkin juomaan vanhempain herrain kunniaksi, jotka viimeksimainitut vihdoinkin olivat saaneet punssilasit. Tämän keskeytyksen perästä rupesi taas joululahjoja Sissin suureksi iloksi tulemaan. Lomaaika olikin jo Sissistä ollut pitkä kuin aritmetikan oppitunti koulussa.
Näin oli Ludvigkin saanut viettää rauhaisan ja iloisen neljännestunnin. Valtioneuvoksetar, jolla, näin sivumennen sanoen, oli se pieni pahe, että hän joskus poltti hienon sigaretin, ja joka oli nytkin huoneessaan suonut itselleen sen nautinnon, oli jo ottanut entisen paikkansa sohvapöydän ääressä, kun samassa täti Sohvin nimeä huudettiin, ja valtioneuvos ensin äänekkäästi sittemmin yhä hiljenevällä äänellä luki:
Nuoruus kiehuu, baletti liehuu,
Sydämissä vakaissa liekit ne riehuu,
Sua aina, sua aina jos käyttää voisin
Sun avullas kauniita — — — — — —
— Ja niin edespäin kuten muistamme tuosta tutusta operetista, keskeytti valtioneuvos lukuaan ja ojensi kohteliaasti käärön täti Sohville, joka sanomattoman loukkaantuneen näköisenä luki lopun runosäkeestä ja kääröstä otti esiin komean teaatterikiikarin, sanoen:
— En todella tiedä, ketä minun tulee kiittää tästä huomaavaisuudesta vähäpätöistä naista kohtaan, joka on kotoisin pienestä maalaiskaupungista, jossa ei kaikeksi onneksi teaatteri kukoista.
— Näytäppä minulle, Sohvi hyvä, puuttui puheeseen Lasse setä tavallisella uteliaisuudellaan. Tiedätkö, tämä on hyvin kallisarvoinen kapine, rakas Sohvi.
— Ja hyvin käytännöllinen, lisäsi Sohvi täti ivallisella äänellä.