— Ei ainoastaan yksi, vaan monta muuta harmittavaa erehdystä pitkin koko jouluaattoa. Melkein kaikki minun pienet joululahjani ovat joutuneet vieraisiin käsiin, ja siitä saan kiittää kolmen iloisen ylioppilastoverin erehdyksiä. Puuhaa ja juoksemista kun oli pitkin päivää, jätin minä lahjain käärimisen ystävieni huostaan ja kun minä, kuten kaikki tiedätte, en osaa vaatimattomintakaan runosäettä panna kokoon, tekaisivat he myöskin runosäkeet. Ja siksi on käynyt, niinkuin on käynyt, niin että — niin että en koko tänä iltana ole tiennyt, olenko valveilla vai uneksinko.
Nauraen ja hymyillen olivat kaikki kokoontuneet Ludvigin ympärille hänen puhuessaan liikutettuna kuin suurestakin rikoksesta tavattuna, vaan kuitenkin avomielisesti.
— Mutta nyt säuraa synninpäästö, sanoi valtioneuvoksetar, ja syntinen armahdetaan.
— Niin, antakaa minulle synninpäästö, hyvä herrasväki, sanoi Ludvig mielihyvissään, minulle ja tovereilleni!
— Suostutaan, vastasi toisten hyväksyessä valtioneuvoksetar, levittäen kätensä itämaalaisella kumarruksella.
— Äiti, keskeytti Sissi, joka kärsimättömänä seisoi äitinsä vieressä, voimatta silmiään kääntää tuosta ihanasta nukesta, jonka kanssa Irene leikki, äiti, saiko Irene tuon kauniin nuken?
— Tahdotko sinä vaihtaa siskon kanssa? kysyi Ludvig pikku kälyltään, ottaessaan kultakoristeet tuolilta, johon Sissi oli ne jättänyt.
— Raskitko sinä Irene antaa minulle nuken? kysyi Sissi rukoilevasti, ja hyväili siskoa, joka suudellen häntä antoi tuon toivotun nuken lapselle, kauniimman joululahjan mistä Sissi ikinä olisi osannut uneksiakaan.
— Ja katsohan Sissi, tähän kelloon on jo kaiverrettu Irenen nimikin, sanoi Ludvig, antaen lahjan Irenelle.
— Ja metä me muut nyt olemme senulta saaneet poikaseni, kysyi valtioneuvoksetar. Me säisomme tässä yhtä uteliaina kuin tyhminäkin, vyyhteen sotkeutuneina. Saanko menä petää sekaarini, vai meten?