Joeliin ja Vaaksaan eivät sanat pystyneet, molemmat vainusivat niiden takana piilevän luikertelemista ja nenästä vetämistä.
— Miehen mahti on mennyt matalaan, yrittää makeilla puheilla pelata voiton itselleen, mutta se konsti ei vetele.
— Sanoo kuin kananpojalle: tipu tipu tipu.
— Puhuu kuin pyhän profeetan suun kautta.
Pohjavallan tekemät myönnytykset, joihin muidenkin isäntien täytyi mukautua joko kokonaan tai vähemmässä määrässä, synnyttivät mahtavan intoilemisen. Työväenliikkeen vastustajat masentuvat, heidän mielipiteensä alkoivat horjua eivätkä he enää julkisesti rohkeneet esiintyäkään omassa karvassaan. Joel vakuutti kaikille, että saavutettu voitto oli vain heikko etusävel, jota piankin seuraa mokoma pasunan törähdys, jotta vuoret ja laaksot kajahtavat.
Heikotkin rohkaistuivat, ei ollut enää mieltä eikä kieltä työväestön riveissä — Eevaa, Joelin äitiä ja joitakuita harvoja lukuunottamatta — joka ei olisi huutanut joukon mukaan. Itse ilmassakin tuntui liikkuvan jotakin voimakasta, joka samalla oli painostavaa. Äänettömien kirouksien katku tunkeutui kaikkialla sieramiin. Erilaisissa varallisuussuhteissa elävät ihmiset silmäilivät oudosti ja vakoilevasti toisiinsa, kuten olisivat tahtoneet tutkia toisiensa sisimpiä ja salaisimpia aatoksia. Toinen toistaan kummempia otaksumisia pälkähti mieliin ja typeryys puki ne salaperäisyyden verhoon. Mikä oli sovulla tapahtunut, selitettiin tapahtuneen tuntemattoman voiman pakosta, josta eivät muka tietäneet muut, kuin myönnytyksien tekijät itse. Se voima riippui myllynkivenä korkeuksissa, se suosi työväestöä ja niiden etuja mutta maanomistajat ja varakkaat uhkasi se ruhjoa.
Vallitsevasta orjuudesta ja sorrosta janattiin herkeämättä.
Korkeuksissa riippuva myllynkivi, joka varakkaat uhkasi ruhjoa, oli sortojärjestelmän taikoma, itsekosto, sortosyntien rangaistus. Entisaikoina ei sortoa sorroksi käsitetty, mutta nyt oli toisin. Koko maailma oli suuri sortola, se oli koirankoppi, jossa haisi vääryys, väkivalta, heikomman polkeminen, ja nuo inhat hajut olivat juuri tehokkaimpia välineitä jouduttamaan tasa-arvoisuuden valtakunnan tuloa.
Toisinaan tunnusteli Joel tuossa kaikessa jotakin onttoa, jotakin tekemällä tehtyä, joka tyhjyyttään rämähteli. Monessa esityksessä, jossa maailman menoa manattiin ja vitsottiin, oli narri kurkistavinaan häneen. Narri oli pienen pieni kääpiö, mutta sen olentoon kuului semmoinen taika, että se loi ympärilleen mahdottoman suuren varjon. Jokainen unhotti katsoa kääpiöön ja katsoi sen sijaan varjoon.
Mutta kun esitykseen sekautui Itäisen kysymys — ja se sattui melkein poikkeuksetta — meni Joelin aivoissa kaikki mylläkkään. Yhdenvertaisuus tähtäsi Itäisen järkähtämättömään omistusoikeuteen, siihen liimautuivat väitelmät sorrosta, kahleista, vääryydestä, mielivallasta, koirankopin löyhkistä. Itäisen kysymys oli kuin mikä tervattu kettu, jonka karvoihin tarttuivat kaikki sosialismin iskemät vasamat.