Kysymys ei kuulunut säädyttömältä, nenäkkäältä, niin lämmin oli siinä henki ja niin sydämellisesti lausuttiin sanat.
"Kyllähän tulee kuin aikansa on. Eihän maa niellyt, eihän meri vienyt poikaa. Toivotaan vielä." Tukkukauppias puristi Topiaan kättä. "Minulla on kiirettä. Hyvästi! Toivotaan toki…"
"Toivossa aikakin kuluu." Topias lähti kävelemään kotiin päin.
Ilma oli rasittavan tyyni ja kuuma. Keskikesän aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta; säteet heijastivat laseista, seinistä, trottoareista ja polttivat kävelijän kasvoja. Keskikaupungissa ei liikkunut tuulen värettäkään. Hitaasti ja niinkuin aprikoiden askeleitansa, käveli Topias; ruumiinsa oli kuuma mutta mielensä kylmä. Kuin hän vaan näki pienen pojan, niin heti sen Josuksi luuli ja luokse riensi, ilonsirma silmissä, toivonsirma sydämmessä.
Pettymyksien lisäksi tuli hän vielä käyneeksi harhaan. Merenlahti jo näkyi, mutta katu ei ollutkaan Kalastajakatu.
"Sekö vielä tässä!" napisi hän itsekseen.
Mutta samassa näkikin hän kaksi poikaa lahden rannalla; pojilla oli onget olalla ja tuohiset kädessä.
"Annas ollaksensa! Eikös nuo olekin Josun silloiset riitaveikot?"
Topias taas kiirehti ilon ja toivonsirmaneen.
"Narttu vieköön! Samat velikullat ovat ja ongelle menossa. Sitte minä olenkin ämmä, jos ei tästä nyt…"
Topias lähti juoksemaan poikien perään ja huusi heille: