"Älä joutavia jaarittele." Topias meni hiljaa kamariin.
Helka istui selin oveen, kutoi sukkaa ja hyräili:
"Voi mikä lienee tullutkaan,
Kuin ei jo kultaani kuulukaan."
"Helka!" virkahti Topias ja astui hänen eteensä.
Helka siunahti; ääni värisi kuin haavanlehti ja sukankutimet putosivat helmalle.
"Säikähdin; tulit kuin taivaasta pudotettu." Ääni oli tyynempi, mutta silmät olivat jo ehtineet tulistumaan, sydän oli jo ehtinyt sykkäilemään.
"Minä ostin sinulle sormuksen. Sopiiko minun ostamani…?"
Vallaton hymy oli hiipimäisillään Helan huulille, vallattomat kuopat olivat muodostumaisillaan poskille, mutta kuin katsoi hän Topiasta silmiin, niin voimat pettivät, sulut murtuivat ja sydän otti väkirynnäköllä omansa.
"Sinä paha poika!" sanoi hän puoleksi itkien puoleksi nauraen. "Olethan ikäsi tiennyt ett'ei Helan sormeen kenenkään muun sormus sovikaan."
Tapani leikkasi tallinparvella silppua heidän mennessään Yli-Tuomoon. Martta puuhasi tuvassa illallista, Hanna oli hereillä kätkyessä ja Topi siinä vieressä puuhevosineen.