"On, mutta se on hätä hätää söhritty; hän osaa kauniimpaakin ja osaa hän vähän kirjanpitoakin."
"Vai niin, vai niin. Hyvä, hyvä. Lähettäkää se juupeli tänne tänään, nyt oitis. Menkää nyt sanomaan, että hän laittaa luunsa tänne."
"Kyllä; minä vaan puhuisin ensin kaksi sanaa."
"Puhukaa, puhukaa."
Pyöritellen käsissään hattua ja katsoen tukkukauppiasta rävähtämättä silmiin, puhui Topias:
"Se on sillä lailla, että se Josu on hyvä poika ja se Josu on paha poika. Ja sitte se on sillä lailla, että minä rakastan häntä, niinkuin omaa lastani. Nyt en minä ole koskaan puhunut pahaa hänelle, syystä että minä olen ollut hänen virheilleen sokea, umpisokea. Mitä ikänään hän on tehnytkin, on aina ollut minun mielestäni hyvin ja mainiosti. Mutta nyt hän tulee tänne ja täällä luultavasti katsellaan häntä toisilla silmillä, täällä nähdään kaikki hänen vikansa. Nyt minä pyydän teitä muistamaan, että minä löysin Josun kadulta, pyydän teitä muistamaan, ett'ei hänellä ole ollut onnellista lapsuutta nimeksikään. Juuri niinä aikoina jolloin ihmisen ilot ovat sydämmellisimpiä, juuri niinä aikoina, jotka kaikille ihmisille pysyvät kullan kauneina läpi elämän, on hän saanut kärsiä kovuutta, ankaruutta, vilua ja nälkää. No, tuo kovuus ja kärsiminen ovat kivetyttäneet hänet. Paha puhe, kova puhe vaikuttaa häneen hyvin vähä taikka ei mitään. Kaikki kovuus, missä muodossa se ilmaantuukin, on hänelle vanhaa tuttua. Mutta hyvä puhe, isällinen puhe, se on hänelle uutta, sillä siihen ei hän ole tottunut. Hän janoo isällisyyttä, lempeyttä; sillä lailla, niin on minun ensimmäinen sanani."
"Puhukaa toinenkin sananne."
"Sitte minä pyytäisin, että poika saisi asua minun kanssani niin kauan kuin täällä olen. Se on nyt sillä lailla kerran, että hän on minulle rakas kuin oma lapseni."
Tukkukauppias soitti kelloa, vanhempi konttoristi tuli sisään.
"Tässä on koulua käymätön talonpoika, mutta hänen kanssaan täytyy meidän jutella hetkinen. Istukaa, hyvät herrat."