"Häneltä vainenkin paljo rakkaita terveisiä. Pistäysin pikimmältään luonaan ohi kulkeissani tänäpäivänä. Eukko on tullut uudestaan nuoreksi. Vaikka oli varhainen, niin jo rukki surisi ja valkea paloi. Hän on kehrännyt Helan ja Martan edestä pellavat, villat… Ja hän käski sanomaan sinulle, ett'et lähetä hänelle moniin aikoihin mitään, hän ei niitä jaksa kuluttaa… Minä menen nyt. Tule niin pian kuin vaan pääset."
Simo kävi jälleen työhön ja Topias lähti astelemaan Kalastajakadulle.
Itsekseen virkkoi hän:
"Simo on muuttunut… Hänessä ei ole enää tasapainoa."
Syötyään rieskaa, voita ja kalaa, jotka Martta oli mukaansa pannut viikonvaraksi, kaivoi Topias sukansäären kirstun pohjalta, otti siitä yhden setelin ja lähti, lukittuaan ovet, tarpeellisimpia talouskapineita ostelemaan. Monta askelta hän astui, monta kauppaa hän teki. Väliin tuli hän kotiin hevosella, väliin jalkaisin. Kuin arkipäivä ehti loppuun ja kellonviisarit kuuden kohdalle, olivat välttämättömimmät toimitetut. Yksin sangollinen vettä ja sylys pienennettyjä halkojakin oli kannettu sisään. Odottaessaan Simoa, keitti hän asuinhuoneen kakluunissa ryynivelliä maitoon ja söi hyvällä ruokahalulla. Kului tunti, toinenkin eikä Simoa kuulunut tulevaksi. Topias veti sängyn auki, teki sijan, ja laskihe, kotoiseen tapaan, takaisin levolle.
"Jäin tänä iltana kylpemättä", lausui hän itsekseen, kuin kodin lauantai-ilta kylpyine, puuroine ja pystyvalkioine, astui ilmielävänä silmäin eteen; "mutta lukua siitä, täällä saa kylpeä vaikka joka päivä."
Vaikka pieniä valkeita oli poltettu huoneessa monena päivänä ennen Topiaan tuloa, hohkasi kuitenkin ilma viileältä. Saadakseen lämpimän otti hän turkit peitteen lisäksi. Turkinkauluksessa oli oma tarinansa, jonka Topias, unosen viivytellessä tuloaan, muisteli. Pyryisenä talviyönä söi kettu myrkyn, käytyään kahtena pyryttömänä yönä sitä kiertämässä, kaartamassa. Vasta kolmantena yönä puri myrkyn poikki, mutta perin päästä, niin että virstan verran vielä jaksoi kompuroida pois surmasijalta piiloon. Vaivoin pysyi hän Mikon jäljillä. Piehtaroimasijat ynnä keltainen vesi, jota oli ulostanut, olivat parempina osviittoina kuin sellaiset jäljet, jotka pyry oli melkein umpeen ja näkymättömiin tuiskuttanut. Kuin mielevän Mikon voimat vähenivät siihen määrään, ett'ei kyennyt aidan yli hyppäämään, niin raon haki ja siitä raastoi itsensä lävitse. Ja pääsi niin tiheikköön. Siellä oli sitte asettanut kaulansa kaksihaaraiseen katajaan ja siihen jäänyt seisomaan kuin konsanaankin hengissä. Ja turkin kauluksena oli nyt kaunis nahkansa.
Tarinaan liittyi sisarvainajankin muisto.
Vappu oli riihenpurnusta ruumenia noutamassa, hänen palatessaan tiheiköstä saaliineen. Riihen oven edessä oli kelkassa koppa, kopassa oli ruumenia ja lisää toi Vappu. Sukkela ajatus pistihe hänen päähänsä. Vapun huomaamatta kätki hän ketun ruumeniin, meni sitte tupaan ja istui vakaana miehenä pöydänpäähän syömään. Tuli Vappukin koppaneen perässä tupaan ja rupesi nostelemaan ruumenia haudesaaviin. Sieltä tulikin kettu käsiin. Hui, hui! siinäkös kiljaistiin. Akkunaruudutkin helähtivät ja Perttu vakuuttaa vielä tänäpäivänäkin kiljahduksen kuuluneen hänen korviinsa Ali-Tuomon pihalle… Eläisi Vappu vielä, niin tänne Topias olisi viekotellut hänet emännöitsijäksi itselleen. Olisiko tullut? Ihan varmaan! Sadat kerrat päivässä laulelisi Vappu:
"Ja se rakkaus, ja se rakkaus!"
Turkit lämmittivät ja unonen tuli lämpimän kanssa. Topias luki ehtoosiunauksensa ja nukkui.